eilen, tänään, huomenna.

Tasan vuosi sitten kirjoitin päiväkirjaani näin: "En enää tiiä kuka oon, mitä haluan, miksi teen jotain ja mikä mun suunnitelma tulevaisuudelle on. Ennen kaikki oli selvää, nyt tulevaisuus tuntuu vaan tyhjältä. En tiiä enää mitä siellä on, ja oonko siellä yksin."

Minulle on aina ollut tärkeää tietää täsmälleen minne olen menossa ja mitä siellä tapahtuu. En voi sietää epätietoisuutta, en ole spontaani ja vihaan sitä kun suunnitelmat muuttuvat. Kun vuosi sitten huolellisesti kasaamani palaset alkoivat putoilla paikoiltaan, oli se minulle shokki. Minua hävetti, kun en saanut pidettyä elämääni kasassa, eikä minulla ollut mitään varmaa. Olen aina halunnut menestyä, tavalla tai toisella, joten oli vaikeaa kohdata se tosiasia, ettei elämä mene aina suunnitelmien mukaan noususuhdanteisesti.

Nuorempana ajattelin, että hankin lapset vasta sitten, kun minulla on vakituinen työ. Silloin se tuntui niin kaukaiselta ajatukselta - nyt minulla on vakituinen työpaikka enkä missään nimessä haluaisi lapsia vielä. Hassua, miten lapsena aikuisuus oli jotain todella kaukaista, mutta se on hiipinyt aivan pikkuhiljaa elämääni ja tässä sitä nyt ollaan - aikuinen minä. 

Ajattelin aina, että aikuisuus on sitä, että hoitaa hommat sataprosenttisesti eikä mene sieltä, mistä aita on matalin. Koulu on kuitenkin sujunut viime aikoina sillä periaatteella, että teen sen minkä jaksan, enkä pakota itseäni enempään. Jo tämäkin työmäärä on tuntunut uuvuttavan minut aivan täysin, en saa mitään aikaiseksi kun viimein pääsen kotiin ja olen hädin tuskin availlut tenttikirjoja. On täytynyt antaa itselleni vähän armoa, vaikka muiden silmissä se onkin ehkä vaikuttanut laiskuudelta. Muista ihmisistä napiseminen on kivaa ajanvietettä, mutta pitäisi muistaa, ettei koskaan voi tietää koko tarinaa. Olen luistanut kouluhommista ja se on varmasti ärsyttänyt muita, mutta joinain päivinä olin niin kertakaikkisen väsynyt ja sekaisin, että saatoin sopia menon ja unohtaa sen saman tien. Ja molemmat vaiheet yhden puhelun aikana. Fressin jäsenyys on auttanut paljon, ja todellakin antanut lisää energiaa. Liikunta tuntuu nyt jopa hemmottelulta!

Olen ylpeä siitä, miten pitkälle olen päässyt omin avuin. Yhtään muiden päätöksiä väheksymättä olen todella tyytyväinen siihen, etten jäänyt kotinurkille asumaan, enkä edes Ouluun. En olisi puoltakaan siitä ihmisestä joka nyt olen, ellen olisi lähtenyt kokeilemaan omia siipiäni pelosta huolimatta. Tänä vuonna olen aikuistunut niin paljon, etten edes tunnista vuosi sitten päiväkirjaan kirjoittamiani ajatuksia. Tänä vuonna minut on monellakin tapaa työnnetty lentokoneesta ilman laskuvarjoa, ja olen vain voinut toivoa, että onnistun kasvattamaan siivet ennen kuin maanpinta tulee vastaan. Ja siinä onnistuinkin, aivan itse, aivan yksin. Olen jo pidemmän aikaa lennellyt tukevasti maanpinnan lähettyvillä. Koko syksy on mennyt melkoisessa putkessa, laput silmillä eteenpäin sivuille vilkuilematta, hetkeksikään pysähtymättä. Nyt voisin pysähtyä, tai ainakin hidastaa, ja nauttia toisen seurasta ja lämmöstä.

sopivasti onnellinen

Sunnuntai-ilta, kello 20.51. Takana laiska aamu, teehetki ystävän kanssa, tunnin treeni, puolen tunnin rentoutuminen infrapunasaunassa Super-Marjon parissa (kuka sitä oikeesti katsoo?), kourallinen suklaata ja pieni varaslähtö jouluruokailuun. Viltin alla makoillessani ei voi kuin hymyillä, kaikki on niin erinomaisen hyvin juuri nyt.

Tapasin jokin aika sitten erään ihmisen joka on saanut minut hymyilemään jo viikko toisensa perään. Ihanaa muistaa, kuinka hyvältä onni tuntuukaan.

Treenit Fressillä ovat alkaneet oikein mainiosti, lukuunottamatta ensimmäistä Bodypumpiani. Tiesin, etten missään erinomaisessa kunnossa ole, mutta alkulämmittelyt olivat niin easyt, että ajattelin jo hetken lisääväni painoja tankoon. Onneksi en erehtynyt tekemään sitä virhettä, sillä loput 55min tunnista olivat todellista tuskaa. Vaikka kuinka yritin pysyä mukana (ja pakko myöntää, yllätyin itsekin kuinka sisukkaasti painoin menemään järjen äänestä huolimatta), viimeisen vartin aikana lähinnä pyörin maassa ja kompuroin omiin jalkoihini. Tunnin loputtua ohjaaja tuli kysymään, mitä pidin. Vastasin rehellisesti, etten tiennyt, olinko juuri elänyt elämäni parhaan vai pahimman tunnin. Seuraavana aamuna vastaus oli selvä: pahinta ikinä.

Voin täysin valehtelematta ja liioittelematta sanoa, etten ole ikinä ollut niin kovissa tuskissa, eikä kävely ole ollut noin vaivalloista sitten vaippaiän. Minut täytyi työntää ulos autosta ja takaisin istuessani yksinkertaisesti hiissauduin auton kylkeä pitkin ja kaaduin ovesta sisään. Vasta viikko (VIIKKO) pumpin jälkeen pystyin kävelemään normaalisti ja päätinkin, että säästän ehkä bodypumpit hieman myöhemmälle ajalle, kunhan ensin säädän lihas- ja kestävyyskuntoni edes välttävälle tasolle. Huh. Se positiivinen muisto tunnista kuitenkin jäi, että vieruskaverini oli niin ystävällinen ja neuvoi minut alkuun painojen ja tangon kanssa, ja välillä vielä varmisti olenko tajuissani. :-D

Enää kaksi viikkoa pitäisi jaksaa koulussa, sitten pääsee hieman hengähtämään (töihin). Saa nähdä millainen tästä joulusta tulee, ainakin se sisältää turhan paljon junassa istumista.

no pojat on poikia ne lupaa muttei palaa

Voi kun mulle tuli hyvä mieli teidän kommenteista ja huikeista kävijämääristä! Vaikka kirjoitin, etten alkaisi ahdistumaan ja stressaamaan, niin kieltämättä pari viime päivää olen miettinyt, että apua mitähän sinne nyt seuraavaksi kirjoittaisi.

Olen aina inhonnut kesän glorifiointia, mua on jotenkin kuvottanut se enkä edes tiedä miksi. Mua oikeastaan aina vähän ahdistaa kesällä, kun on niin kamalan kuuma ja pitäisi pitää pikkuruisia vaatteita muttei kehtaa ja silloin kun kehtaa, palaa heti sekunnissa auringossa. Ikinä ei ole rahaa ja jos sitä on, se johtuu siitä, että viettää koko kesän töissä. Ei siinä mitään erikoista ja ihanaa ole. Tämä kesä oli kuitenkin sellainen, jota varmasti muistelen vielä kurttuisena mummona.

Kävin tanssimassa enemmän kuin laki sallii, kävin treffeillä, vietin miehen kanssa Helsingissä hotellissa viikonloppua, paloin auringossa, kävin Särkänniemessä kaksi kertaa, kävin yksin keskiyöllä uimassa, pelastin ikkunaan törmänneen linnun, join päivässä kolme litraa Zero Cokista, sain kolmelta eri ihmiseltä eri päivinä kehuja siitä, että näytän aivan nuorelta Anne Pohtamolta, olin kerran kovemmassa humalassa kuin koskaan ikinä ja kaatuilin ympäri Ratinan rantaa, olin ihastunut baarimikkoon, tein kesätöitä jotka jatkuivat oikeiksi töiksi, tipuin sängyn ja työpöydän väliin kun yritin istahtaa hieromaan miehen hartioita, lopetin salitreenaamisen, olin tunteeton bitch joka lopetti tapailun koska ei vaan halunnut sitoutua millään tavalla, pyöräilin juhannuksena Kangasalle ja takaisin, jaoin asunnon kämppiksen kanssa, käytin vaatteisiin ja kelloihin enemmän rahaa kuin viimeisenä kahtena vuotena yhteensä, suutelin varattua miestä (parisuhdestatus selvisi vasta jälkeenpäin), itkin kun miehet tuottivat pettymyksen, hymyilin onnistuneen illan jälkeen, heitin pois kaikki teinibilemekkoni, liityin Suomi24 Treffit-sivustolle, aloin kampaamaan hiukseni ja hoitamaan niitä öljyllä, käperryin ventovieraan kainaloon hetken mielijohteesta kahdelta yöllä viattomasti nukkumaan ja söimme aamupalaksi kaurapuuroa hänen äitinsä tekemän omenahillon kera ja katsoimme Elixiriä.

Vaikka monesti valitan, että haluan jo miehen ja haluan jonkun viereen nukkumaan, niin tällä hetkellä myhäilen todella tyytyväisenä yksin isolla sohvallani, kone sylissä, teekuppi pöydällä ja kissa vieressä. Tuossa tuo Elsa nukkuu sikeästi niin onnellisen näköisenä kuin kissa vain voi olla. Se näkee jotain unta ja viiksikarvat väpättää. Näinä hetkinä mietin, puuttuuko mun elämästä oikeasti mitään.

Kuten jokaisena vuonna ennen tätä, kesän jälkeen tulee syksy. Syksy merkkaa aikatauluja, kiireitä, menoja, uusia lupauksia uudesta elämästä (miksi juuri syksyllä?). Kesällä sai mennä niin lujaa kuin mieli teki, ja nyt pitäisi totuttautua kuluttamaan koulunpenkkiä kahdeksasta viiteen ja löytää aikaa työlle, samalla hoitaa kissoja ja pitää asunto siistinä. Pitäisi löytää aamulla pimeässä sukalle samanvärinen pari ja opetella kulkemaan korkokengissä. Suklaan sijaan pitäisi ehtiä keittämään kaurapuuro aamulla, mutta syödä se vaikka raejuuston kanssa, ei voisilmää. Hyötyliikuntaa pitäisi harrastaa puoli tuntia päivässä, eikä sitä aikaa saa käyttää päiväunille. Läksyt pitäisi hoitaa, eikä sitäkään aikaa saisi käyttää päiväunille! Hullua! Kellä muka riittää aika tällaiseen? En edes valehtele kun sanon, että yhden käden sormiin mahtuu ne kerrat, jolloin en myöhästynyt koulusta ensimmäisen periodin aikana. Lupauduinko tosiaan tällaiseen?

olenko muuttunut?

Melkein kolme ja puoli kuukautta on kulunut tekstistä, jossa kerroin Blindfoldsin jäävän tauolle. Sanoin palaavani ehkä joskus takaisin bloggaamisen pariin, ja tänään tuntui hyvältä idealta avata blogger pitkästä aikaa.

Lupasin julkaista vanhoja postauksia takaisin blogiin, mutta sitä en muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tehnyt. Kaikki vanha teksti tuntui niin vieraalta, varsinkin ne, joissa kerroin silloisesta parisuhteestani. En halunnut niitä tekstejä enää esille, vaikka nykyään olemmekin kavereita. Kaikki muut tekstit taas tuntuivat kovin lapsellisilta ja kaukaisilta, enkä voinut enää samaistua oikein mihinkään, mitä olin kirjoittanut. Kadun joitain julkaisemiani tekstejä.

Mitä on tapahtunut? Noh, oikeastaan kaikki on muuttunut. Ulkoiset puitteet ovat pysyneet samoina, mutta olen huomannut ajattelevani nykyään hyvin eri tavalla kaikesta. Olen tietoisesti pyrkinyt aikuistumaan muuttamalla esimerkiksi pukeutumistyyliäni, ja jollain hassulla tavalla se on vaikuttanut myös siihen, miten käyttäydyn ja kuinka ajattelen itsestäni ja muista. Aikuistumisen vastapainona olen tehnyt tänä kesänä paljon kaikkea typerää, jota en ikinä olisi kuvitellut tekeväni!

Myös työ on muuttanut ajatusmaailmani lisäksi luonnettani. En ole enää se epävarma punastelija, vaan tartun uusiin ja jännittäviinkin tehtäviin aivan erilaisella tarmolla kuin ennen. Aiemmin eteenpäin työntävänä ajatuksena oli pakko, nykyään haluan haastaa itseäni epäonnistumisen uhallakin. Rakastan työtäni, enkä olisi vaikkapa vuosi sitten osannut kuvitella löytäväni sellaista.

Aloitin myös opiskelun uudessa koulussa, mikä ei valitettavasti ole sujunut aivan niin hohdokkaasti kuin toivoin. Tämä johtuu täysin omasta asenteestani ja motivaation suuntaamisesta vääriin paikkoihin, mutta en jaksa huolia. Luulenpa, että koulun alkaessa aika moni valitsee bileillan aamuherätysten sijaan, ja työpäivän koulutöiden sijaan. Arvojärjestys varmasti fiksaantuu ajan kanssa, tällä hetkellä pyrin vain tekemään sitä mistä nautin. Olen mielestäni ansainnut sen :-) Opiskelu on kuitenkin ollut mukavaa ja ihanan haastavaa, vaikka luulinkin nauttivani aivojen rasittamisesta hieman enemmän. 

Entäs rakkaus? Sitä en ole löytänyt, vaikka hätäpäissäni olen jo tosissani etsinytkin. Erosta on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten oikeastaan osaa kuvitella itseäni tyttöystäväksi ihan vielä. Suuri kaipuu on kuitenkin päästä viereen ja jutella työpäivän jälkeen jollekin muullekin kuin kissoille. Vaikka kesä on ollut railakkuuden lisäksi raadollinen oppitunti miehistä, olen optimistinen tulevaisuuden suhteen. Haluaisin kyllä kovasti antaa elämän kantaa, mutta lähinnä minua ärsyttää "lopeta etsiminen, niin löydät" -aforismeja viljelevät neuvojat. Jospa kuitenkin jonain päivänä, täysin yllättäen törmään siihen mieheen, jonka kyljessä on juuri minun kokoiseni tila.

Aiemmin stressasin jatkuvasti blogin päivittämisestä, lukijoiden ja kommenttien saamisesta sekä kuvien ottamisesta, mutta nyt aion jatkaa kirjoittamista hyvällä fiiliksellä. En halua tehdä kompromisseja, vaan kirjoitan silloin, kun minulla on aikaa ja asiaa. Parhaimmillaan kirjoittaminen on rentouttavaa ja puhdistavaa, enkä halua sekoittaa siihen kielteisiä tunteita. Toivottavasti siellä ruudun takana on edelleen ihmisiä, joita blogini vielä kiinnostaa :-)

the last page

Aiemmin olen ääneenkin pohtinut blogin kohtaloa, ja tänään päätin, että on aika laittaa Blindfolds nukkumaan. Tämä blogi ei anna minulle enää mitään, eikä minulla ole antaa mitään sille; en muista ikinä ottaa kuvia enkä oikeastaan haluakaan, en jaksa kirjoittaa mistään mitä tapahtuu enkä muutenkaan koe olevani millään tavalla kiinnostavassa elämäntilanteessa julkista blogia ajatellen. Tavalliset päivät ovat liian tavallisia ja jännittävät päivät ovat enemmänkin päiväkirjamateriaalia.

Kiitos teille lukijoille, kaikille 111 rekisteröityneelle sekä teille muillekin jotka blogiani luitte ja kommentoitte! Piilotin kaikki postaukset, mutta saatan ehkä käydä niitä läpi ja julkaista uudelleen suosikkejani, suurin osa vanhemmista postauksista nimittäin saa aikaan vain häpeää ja punastelua :-D Siitä huomaakin, kuinka aika on ajanut ohi minun pienestä blogistani! Kirjoittelu sopi aiempaan elämäntilanteeseen, hassuttelin ja kuvasin jokaisen käänteen ja julkaisin ne luettavaksi. Nyt mietin liian kriittisesti kaikkea mitä julkaisen, olen jotenkin liian tietoinen siitä, että tututkin lukevat näitä ajatuksia, joiden soisin olevan vain yleismaailmallista pohdintaa eikä niitä yhdistettäisi minuun. Vaikea juttu selittää, ymmärtääkö joku mitä tarkoitan?

Ehkäpä joku päivä palaan bloggaamisen pariin, mutta ainakaan tällä hetkellä ei tunnu siltä. Luen kuitenkin edelleen teidän blogejanne, joten ihan näin helposti ette minusta pääse eroon. :-)

Mukavaa heinäkuuta, heippa!

PS. Viimein minua onnisti. Pääsin TAMKiin opiskelemaan liiketaloutta!

Ihana sinkkuelämä

Vaikka eron jälkeen kirjoitinkin, etten voi kuvitella koskaan ihastuvani tai löytäväni uutta miestä, olen näiden kuluneiden viikkojen aikana muuttanut mieltäni. Täysin. Olen lähtenyt rohkeasti jututtamaan miehiä joiden olen ennen ajatellut olevan out of my league ja hämmästynyt täysin miten osaankaan jututtaa ja esittää olevani luonteva flirttailija. Olen saanut hyviä ja parempia suudelmia, pari huonoa ja muuta. Olen käynyt Tinder-treffeillä ja tajunnut, että olenkin oikeastaan aika puhelias ja en ollenkaan niin ujo ja epävarma kuin luulin olevani, eikä flirtti ole mitään mitä pitää pakottaa tai esittää; se vaan tulee pintaan kun oikenlainen mies istuu vieressä tai tulee jututtamaan muuten tylsissä juhlissa. Kaipaan läheisyyttä, ja parasta onkin ollut yksinkertaisesti se, kun saa olla vieressä ja pitää kiinni. On jännää löytää näitä uusia puolia itsestäni, en olekaan pelkästään se ylihuolehtiva ja pieniä asioita vatvova Muumimamma vaan aika paljon muutakin. On ollut hauskaa tutustua miesten lisäksi omaan itseeni, ja minä itse olenkin ollut miellyttävin uusi tuttavuus viime aikoina.

Eilen lähdettiin pitkästä aikaa Veeran kanssa valloittamaan kaupunkia! Kolmea eri asua soviteltuani päädyin siihen punaiseen mekkoon, jonka haluan aina pistää ja joka päällä tunnen itseni kuitenkin epämukavaksi ja lihavaksi mutta toisaalta taas näytän aika hyvältä mutta silti kuitenkin ehkä vähän en tiedä apua pömpöttääkö no ei pömpötä apua en tiiä vaihdanko vaatteet no en vaihda lähdetään ennen kuin muutan mieltäni. Päämääränä meillä oli taas Bricks, joka on edelleen Tampereen paras bilemekka. Istuskeltiin pubin puolella ja tanssittiin aivan liian monen Kaija Koon biisin tahtiin, pidettiin yllä Tinder-, Kik- ja Whatsapp-keskusteluja mutta ennen kaikkea nautittiin toistemme seurasta. Ihmettelinkin Veeralle sitä, että vaikka tanssiessa ei tule juteltua tai suurimman osan ajasta edes pidettyä katsekontaktia, olisi aivan eri asia lähteä jonkun muun kanssa tanssimaan. Vähän vieraamman tai muuten vain vieraalla maaperällä olevan tyypin kanssa baarissa tulee helposti kiusallista, ja on jotenkin koko ajan tosi tietoinen siitä, että ei puhuta. Hyvän ystävän kanssa ei tarvitse turhia lörpötellä eikä aika käy pitkäksi, on helppo vaan olla. (Menen ehkä Veeran kanssa naimisiin.) Koko baarissa vallitsi muutenkin hyvä meininki, ja meidän viereen tuli tanssimaan ihana keski-ikäinen bilehile jolla oli todellakin rytmi veressä ja hymy ja hyvä fiilis paistoi kasvoilta ja tarttui muihinkin.

Tanssipuolen auettua tanssittiin hetki kahdestaan, kunnes saatiin tanssiseuraa miehistä, joita juuri aiemmin tiirailtiin hieman kauempaa. En ole mikään tanssilattiahinkuttamisen ylin ystävä, ne noloilut jäivät sinne 18-vuotissekoiluihin... Eikö olekin välillä vaikeaa olla ihminen, kun tulee mieleen jotain vuosikausien takaisia noloja juttuja joita miettii sitten kun yrittää nukahtaa eikä saa unta kun hävettää edelleen ihan törkeän paljon? Noh, eilen tuli kuitenkin hinkutettua vähän, mutta se oli oikeastaan aika hauskaa. Koko tanssia hallitsi hauska ja välitön tunnelma, ja tanssipari luki hyvin kehonkieltä eikä ollut liian päällekäyvä. Jonkin aikaa tanssittiin siinä nelistään ja istuttiin juttelemaan ajan juostessa hirveää vauhtia. Pilkun jälkeen poistuttiin porukalla ja herrasmiehet maksoivat meidänkin taksimatkan kotiovelle. Ilta oli ihan älyttömän mukava, en edes muista milloin olisin viimeksi tavannut selväpäistä kohteliasta herrasmiestä joka on sekä hauska että fiksu. Päällimmäiseksi jäi hymy kasvoille ja suudelma huulille. Aamulla naurettiin vielä illan parhaille jutuille, oli ihana nauraa pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Aamulla (ja kahden tunnin yöunien jälkeen käytän tuota termiä hyvin väljästi) lähdimme vaeltamaan univelkoinemme kohti Amurin Helmeä aamupalalle, varovasti, ettemme kompastuisi omiin silmäpusseihimme. Tapani mukaan söin aivan liikaa ja parin tunnin jälkeen alkoi melkoinen hepuli painaa päälle ja pöytän istunut mies sai myös aamunaurut älyvapaista keskusteluistamme. Kotimatkalla oli lievästi sellainen fiilis, kuin olisin säilönyt aivoni jonnekin selkärepun pikkutaskuista ja jalkalihaksetkin taisivat jäädä Veeran lakanoihin. Viiden kilometrin kotimatkalla pysähdyin penkille levähtämään ainakin neljästi kuten vajaakuntoisilla vanhuksilla on tapana, ja loputonta matkaa raahustaessa aloin yhtäkkiä ymmärtämään pulsuja, jotka vain päättävät ottaa lepiä tien poskessa ruohikon syleilyssä. Jotenkin päädyin kuitenkin kotiin ja pääsin oikeasta ovestakin sisään, ja loppupäivä onkin mennyt melkoisessa pöhnäkoomassa. Univaje saa aikaan omanlaisensa krapulan!

Sain illan aikana kehuja siitä, kuinka hyvältä näytin punaisessa mekossani. Veeran viereen nukahtaessani mietin ääneen, miksi tarvitsin ulkopuolisen kehuja uskoakseni sen, että näytin oikeastaan oikein hyvältä. Veera sanoi koko illan, että näytin hyvältä, itsekin pidin mekosta ja jos joku muu olisi näyttänyt siltä kuin minä, olisin luultavasti ajatellut että onpas hyvin istuva mekko. Silti, olen itseni pahin kriitikko ja vasta palaute saa uskomaan ne positiiviset asiat, joita itsekin peilissä näen ja salaa ajattelen.

Minun mieheni

Minun mieheni on hauska. Miehellä on hassu huumorintaju, viekas, nokkela ja älykäs. Yhdessä me nauramme 9GAGia selaillen aamulla, peiton alla, kun ei vielä jaksa nousta mutta ei pysty enää saamaan unen reunasta kiinni. Minun mieheni on lämmin ja turvallinen, ja hänen vieressään on aina tilaa. Jos olen hyvällä tuulella, pääsen halaukseen, jos olen pahalla tuulella, saan halauksen vaikka esitän etten halua. Jos olen surullinen, saan oikein suuren halauksen, mutta en niin suurta, että se surukin mahtuisi mukaan. Se jää ulkopuolelle.

Minun mieheni on itsevarma, minun mieheni tietää mitä haluaa ja hankkii sen. Ei jää katselemaan, miettimään, odottamaan ja pohtimaan vaan tekee. Minun mieheni lukee ja tietää paljon, ja juttelemme aina kaikesta viisaasta ja oudosta, kuten maailmansodista, kastematojen sielunelämästä, siitä kuinka pelottavaa oikeastaan on katsoa avaruusdokumentteja ja mitä tarkoittaa, jos riikinkukko päästää kissan maukumista muistuttavan äänen.

Minun mieheni on hieman pidempi minua, sen verran pidempi, että yltää suukottamaan päälakeani. Samalla mieheni nauraa vähän takkuisille hiuksilleni, mutta yhdessä päätämme, että kampaaminen on turhaa koska hiukset takkuuntuvat aina uudestaan. Minun mieheni tulee viereeni kun seison peilin edessä suupielet alaspäin. Minun mieheni halaa minua ja auttaa ymmärtämään, että olen kaunis. Minun mieheni on sitä mieltä, että minä olen aina kaunis. Myös silloin kun minulla on nuha ja myös silloin kun olen itkenyt ja myös silloin kun suupieleni ovat keltaiset juustonaksuista.

Minun mieheni tykkää kokata. Minun mieheni haluaa kokata kanssani, ja opettaa minulle pieniä kikkoja ja myös sen, miten hänen lempiruokansa oikein tehdään. Painan keinot mieleeni siksi, että minäkin oppisin sen tekemään ja voisin joskus tarjoilla sen vaikka suoraan sänkyyn tai työpäivän päätteeksi yllätyksenä. Minun mieheni leipoo kanssani, ja yhdessä annamme pisteet tuotoksille asteikolla 9-10. Me katsellaan reseptejä ja pohditaan, mitä olisi kiva koittaa ensi kerralla. Välillä meidän täytyy järjestää pieniä kestejä ystäville, koska ei millään jakseta kahdestaan syödä kaikkea sitä hyvää, mitä me leivomme ja kokkaamme.

Minun mieheni haluaa tehdä ja harrastaa minun kanssani. Yhdessä me käymme kirjastossa katselemassa ja selaamassa kirjoja, lainaamme paljon muttemme koskaan muista niitä lukea. Me käymme ulkona muuten vain, me kulutamme viimeiset kolikot teehetkeen kivassa kahvilassa, ja silloin kun pitäisi siivota tai tehdä jotain tärkeää, minun mieheni ja minä otamme siveltimet käteen ja alamme maalaamaan, vaikkei kumpikaan oikeastaan osaa. Me yritämme rakentaa jostain vanhasta jotain uutta, mutta valitettavasti aina mielikuvat eivät kohtaa lopputuloksen kanssa. Mutta se ei meitä haittaa, me yritämme joskus uudestaan. Mutta ei me oikeasti yritetä, me unohdetaan se ja seuraavaksi yritetään jotain muuta.

Minun mieheni pitää eläimistä. Minun mieheni arvostaa muutakin elämää kuin omaansa, ja hän haluaa auttaa. Minun mieheni on empaattinen, huolehtivainen. Noh, ei liian huolehtivainen, koska mihin minä muuten purkaisin kaiken Muumimamma-energiani? Minun mieheni syö karkkia kanssani, mutta aina välillä piilottaa loput etten söisi liikaa. Minulla on tapana syödä liikaa karkkia, vaikka tiedän ettei pitäisi. Minun mieheni auttaa minua. Minun mieheni ei punnitse ruokiaan koska tietää, että se stressaa ja ahdistaa minua. Minun mieheni voi hyvin ja auttaa minuakin voimaan hyvin.

Minun mieheni viihtyy ulkona ja metsässä, kiipeillen, kavuten, kävellen ja juosten. Minun mieheni pukee ulkovaatteet ja nappaa minut kädestä mukaansa. Me yhdessä kuljetaan metsässä ja kuunnellaan ympäröivää elämää. Me katsellaan matoja ja muurahaisia, me säikähdetään hämähäkkejä ja juostaan niitä karkuun vaikka ne roikkuvat seitissään meidän takissa kiinni. Minun mieheni loikkii perässäni kiviä pitkin veden yli pienelle saarelle, vaikka vähän huolestuukin, että riittääkö minun tasapainoni. Kyllä se riittää, vaikka olenkin aika kömpelö. Jos kaadun, minun mieheni tulee viereeni auttamaan minut ylös, hän taluttaa minut kotiin muttei koskaan sano minähän sanoin että noin käy.

Minun mieheni pitää minusta tällaisena kuin olen, ja hänen mielestään kaikki oudot piirteeni ovat herttaisia. Minun mieheni ei suutu jos tiuskin nälkäisenä, minun mieheni halaa minua kun pyydän anteeksi tiuskimistani nälkäisenä. Minun mieheni liittyy joskus mukaan, kun laulan suihkussa. Minun miestäni ei haittaa se, etten aina jaksa viedä tavaroita paikoilleen, vaan piilotan ne sohvan alle. Minun mieheni nauraa kun kysyy missä kameran laturi on ja minä vastaan se on sohvatyynyjen välissä koska piti nopeasti siivota. Minun mieheni ei sano mitään kun rämpytän tuhatta eri nappia tietokoneen jäätyessä. Minun mieheni ymmärtää, minun mieheni rakastaa, minun mieheni arvostaa, minun mieheni kunnioittaa, minun mieheni on rehellinen. Ja vaikken ole häntä vielä tavannutkaan, minä rakastan häntä jo nyt.

ikuisuusongelma - paino

Kuten otsikkokin kertoo, täällä ollaan taas blogin alkulähteillä ja samalla ikuisuusongelman äärellä. Paino. Kilot. Läskit. Massa. Pinta-ala. Salakavalasti kiloja on hiipinyt takaisin parin vuoden takaisesti tähänastisesta huippukunnosta, ja se harmittaa. Haluaisin pystyä lupaamaan itselleni, että todellakin olen elämäni kunnossa esimerkiksi jouluna. Totuus on kuitenkin se, että olen aloittanut "laihdutuskuurin" useammin kuin olen avannut suklaalevyn kääreistään. Päätös kestää pisimmillään pari viikkoa, lyhyimmillään aamupäivän; sitten töissä on tarjolla jotain ihanaa leivosta tai kaupassa nami vaan hypähti koriin tai kaveri tarjoaa ruokaa... Ja niin vain on vahva päätös murtunut ja kuopattu, unohdettu ja peitelty karkkipapereiden sekaan.

Jos totta puhutaan, niin enhän minä oikeasti halua laihduttaa. Minä haluan laihtua ja olla tiukassa kunnossa, mutta en halua laihduttaa. En halua sitoutua mihinkään kalorimäärään, en halua lähteä lenkille kun sataa eikä muutenkaan huvita, en halua kieltäytyä herkuista kun kaikki muutkin niitä syövät, en halua mennä portaita vaan mieluummin hissillä... Ja silti haluaisin olla laihempi. Minulla oli se palava motivaatio ja into pari vuotta sitten, mutta pikkuhiljaa se laantui ja tämän vaikean kevään jälkeen siitä ei ole jäljellä enää yhtään mitään. Muutama kuukausi sitten en syönyt pariin viikkoon kuin murto-osan siitä, mikä minun olisi pitänyt syödä päivässä, sitten ruoka alkoikin maistua ja noh... Sen kyllä huomaa. On aika surullista huomata, että parin vuoden takainen rankka työ on suurimmaksi osaksi kadonnut, ja ne vähäisetkin vatsalihasten rippeet ovat hautautuneet turvallisesti pehmusteidensa alle. Toki näytän eriltä kuin vaikka lukiossa, ja liikunta on antanut tietyt raamit ja ryhdikkyyden, mutta kilot... Noh, tällä hetkellä painan kuusi kiloa enemmän kuin painoin alimmillani. Painan kolme kiloa enemmän kuin keskimääräinen painoni on ollut viimeisen vuoden, mutta silti. Se tuntuu ainakin kymmeneltä kilolta ellei enemmältäkin, enkä liiottele yhtään.

Koska tämä vuosi on alkanut niin kurjasti, olisi mukavaa kääntää tämä loppuvuosi menestykseksi, ja samalla antaa itselleni lahja; saavutettu tavoite. En edes muista milloin olisin viimeksi painanut 60kg, luultavasti joskus 140cm pitkänä ala-asteikäisenä. Lukion laihdutusspurtista lähtien olen unelmoinut, että vaaka joskus näyttäisi niitä kahta numeroa, kuusi ja nolla. Alle pari vuotta sitten olin todella lähellä, kun alin paino oli muistaakseni 62,3kg. Sitten jotain tapahtui, olin kai tyytyväinen tulokseen ja päätin höllätä hieman.

Huono ruokavalio ja liikunnan vähentyminen ja yksipuolistuminen ovat muuttaneet lihaksen ja rasvan suhdetta, ja siksi tuo "vähäinen" kuuden kilon painonnousu näkyy todella selvästi. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, etteivät edes vaatteet sitä peitä! Siispä olen jälleen pohtinut itseni kanssa seuraamuksia. Miksi laihduttaminen tuntui niin helpolta silloin? Paino vain putosi ja lenkkikengät kiisivät aamuasfaltilla. Yksi syy on ehdottomasti se, että olin joko työtön tai tein vajaata työviikkoa, mikä jätti moninkertaisesti enemmän aikaa liikunnalle ja kokkaamiselle. Nyt herään, puuhaan tunnin verran omiani ja lähden joko bussilla tai pyörällä töihin, teen töitä koko päivän jalkeillani, poljen tai kuljen bussilla kotiin, otan nälkäisenä suuhuni ensimmäisen asian mitä jääkaapista näen.. Ja sitten onkin jo nukkumaanmenoaika! Edes vapaapäiviä en jaksa hyödyntää samalla tavalla kuin pari vuotta sitten, vaan ne kuluvat kotona lekotellessa.

Vaikka rakastan helppoa elämää, helppoja ja nopeita ratkaisuja, nautintoa ja herkuttelua, vihaan tätä oloa kun tuntuu tukalalta omassa kehossa. Itsekseni olen tyytyväinen itseeni enkä mieti koko ajan miltä näytän, mutta muiden seurassa epävarmuus ja sen ruma sisko, kateus, nousevat pintaan. Mielessäni huudan kauniille, laihoille, sporttisille naisille ja tuhahdan niille, jotka jäätelön sijaan hörppivät vettä tai bussissa istumisen sijaan reippaasti kävelevät määränpäähänsä. Totuus on, että minäkin olin sellainen, mutta se ihminen kai kerran mukavuudenhaluisuuttaan päätti pitää lepopäivän, joka venyi kahdeksi päiväksi, joka venyi viikoksi, josta pikkuhiljaa muotoutui arki ja entinen normaali aktiivinen päivä olikin enää poikkeustapaus josta sai palkita jollain hyvällä.

Motivaatio on laskenut viimeisen yli puolen vuoden aikana entisestään, kun paino on jostain syystä jumittanut. Muistan joskus ennen joulua "dietanneeni" oikein terveellisesti ja oppikirjan mukaan muutaman viikon, ja paino ei pudonnut grammaakaan; päinvastoin, taisi jopa nousta. Noita ja hieman lyhyempiä kokeiluja on ollut syksyn ja talven aikana, ja kaikki ovat olleet tuloksettomia. Masentaa, kun ei tiedä mitä tekee väärin. Jos syö tosi vähän, paino ei liiku. Jos syö tarkalleen juuri oikean määrän kaloreita, paino ei liiku. Jos "bulkkaa", paino ei liiku.

Syö vähemmän, liiku enemmän. Miten niin yksinkertaisesta asiasta saa näin vaikean?

I told to myself: What the f*ck!?

Bongasin yhtenä päivänä rautatieaseman seinältä julisteen, jossa mainostettiin Semaforissa järjestettäviä Tredun päättäjäisjuhlia. Esiintyjinä Ruudolf ja Musta Barbaari (kenet ottaisin mielelläni aviomieheksi, OTA YHTEYTTÄ), joten superinnoissani odotin tuota tapahtumaa. Eilen se sitten oli, enkä oikeastaan vieläkään ymmärrä mitä tapahtui...

Ostettiin Veeran kanssa liput oikein ennakkoon. Meille sanottiin, että puolenyön aikaan esiintyjät aloittavat, joten kävimme Artturissa istuskelemassa. Ennen kahtatoista lähdettiin valumaan Semaforiin, ja paikan päällä tilattiin vedet. Vesi maksoi euron, mikä on mielestäni aivan törkeän hintaista ellei kyseessä ole monen litran kannu. Odoteltiin, odoteltiin, odoteltiin, ihmeteltiin tökkivää musiikkia ja kauhisteltiin paikan juoppolallin tanssiliikkeitä. Kello oli yksi, kun viimein savu alkoi nousta ja lavalle kuulutettiin esiintyjä...... tanssija. Tredun juhlissa kun oltiin, odotin jotain ysiluokkalaisen hiphop-esitystä, mutta silmäni sulivatkin ulos naamasta kun näin, mikä meitä odotti. Tavisnainen asteli viekoittelevasti alusvaatteissaan lavalle ja aloitti, noh, "eroottisen" "tanssinsa". En voinut tuijottaa esitystä häpeämättä ja toistelin Veeralle järkyttyneenä tapahtuuko tää oikeesti?

Nainen siinä hieroskeli itseään ja pyllisteli jokaiseen ilmansuuntaan, samalla kun vähensi jo vähäistä vaatetustaan entisestään. Mulle oli hyvin epäselvää, kuinka olin päätynyt Barbaarin lihaksien miettimisestä tilanteeseen, jossa muutaman metrin päässä heiluivat tuntemattoman nuoren naisen ulkosynnyttimet? Siinä vaiheessa kun kylän juoppo pääsi lavalle ilmeisesti sylitanssiin, poistuimme Veeran kanssa pahoinvointiin vedoten taka-alalle.

Kun pahin oli ohi, Ruudolf astui lavalle hieman ennen puolta kahta, eikä Barbaaria edelleenkään näkynyt missään. Viimein ymmärsimme luovuttaa ja lähdimme kalpeina kohti Unionia. Suolaisen hinnan maksettuamme (kiitos veera) pääsimme viimein normaaliin paikkaan, hyvään fiilikseen ja letkeän tanssin pariin. Myöhemmin itse Musta Barbaari saapui paikalle seurueineen, ja voin nyt todeta, että mies oli vielä kuumempi livenä kuin kuvissa. :---) (seriously, ota yhteyttä.) Se ei kuitenkaan ollut illan kohokohta, vaan Unionin meno ylipäätään vei voiton tuossa kummallisessa illassa. Sisäänpääsy ja narikka ovat nelinkertaiset verrattuna Bricksiin, mutta ehkäpä täytyy hankkia pari tanssikeikkaa Semaforissa jotta tienaa sisäänpääsyn hinnan. Oli nimittäin vakava haastaja Bricksille! Unionissa nähdään ensi viikonloppuna :-)

Muuten nämä päivät ovat kuluneet lämpimissä merkeissä, lenkkipolulla, töissä, kaupungilla ja puhelin kourassa. Iho punoittaa ihan kiitettävästi ja rajojakin on jo hankittu, kuten kollaasin kuvasta näkyy! Muutama päivä enää työssäoppimista jäljellä, ja pian pääseekin ihan palkkatöihin! Huimaa!

eleven

Kiitos haasteesta !

1. Olen kotiutunut Tampereelle niin tehokkaasti, etten edes muista että tuttu kotimatka oli joskus uusi ja vieras katu vieraassa paikassa vieraiden ihmisten keskellä. Samaan aikaan mietin, voisinko joskus palata pohjoiseen.

2. Olen ihastunut. Hymyilen ja tuhahtelen itsekseni, kun mietin häntä. Tuntuu hyvältä ja typerältä yhtä aikaa.

3. Vielä pari kuukautta sitten olin varma, että haluan monta lasta mutta tällä hetkellä en voi kuvitella koskaan olevani äiti, tai ainakaan hyvä sellainen. Lasten itku ja kitinä busseissa, kaupoissa ja kirppareilla raivostuttaa enemmän kuin koskaan.

4. Mun lapsuuden unelmamies oli MacGyver.

5. Joskus pelkääjän paikalla istuessani yritän leikkiä ajavani autoa. Milloin pitää painaa kaasua, milloin jarrua, milloin sitä kolmatta, miten vaihdekeppiä siirretään... Ja joka kerta olen varmempi päätöksestäni jättää autokoulu osaavimpiin käsiin.

6. En uskaltanut ottaa ala-asteella kummioppilasta, koska pelkäsin että hän inhoaisi minua.

7. Rakastan teettää valokuvia, ja haluaisin että minulla on vanhana kymmeniä kansioita täynnä ihania muistoja elämän varrelta.

8. Luin lapsena ahkerasti unikirjaa ja tulkitsin sen avulla uniani. Nuorena koko juttu oli mielestäni huuhaata, nyt olen taas alkanut kiinnostumaan asiasta. Olisi aika hienoa jos unista saisi vinkkejä niihin asioihin, joita ei ole vielä tietoisella tasolla ymmärtänyt.

9. Mun lempihetki elämässä on se kun herää ja toinen vielä nukkuu. Voi hetken tuijotella ja kuunnella, käpertyä takaisin viereen, pohtia hetken kuinka onnekas onkaan ja jatkaa unia. Kaipaan sitä tunnetta ihan kamalasti.

10. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, ettei appelsiineja tarvitse kuoria. Olen aina harmitellut, että tykkään appelsiineista mutta kuoriminen on niin ikävää, että mieluummin olen kokonaan ilman... Sitten tajusin, että uudehkon keksinnön, veitsen, ansiosta voin lohkota appelsiinin ja syödä suoraan lohkoista. Nerokasta!

11. Koska oon tehny tän haasteen tuhat ja taas tuhat kertaa, en keksiny tähän viimeiseen mitään. Olin jo niin epätoivoinen, että etsin confession bearilta apua. :-D En löytänyt mitään tunnustettavaa!

Ask her if she wants to stay awhile

Muistan kun aloin lukioikäisenä saamaan huomiota internetissä ja kadulla ja se tuntui niin hyvältä. Tuntui että olin olemassa vain jos sain kehuja ja kauniita sanoja. Baarissa vihellykset ja hipaisut nostivat itsetuntoni katosta läpi ja toisaalta ilta oli täysin pilalla mikäli en saanut edes yhtä silmäniskua tai tanssipyyntöä. Koko minuuteni oli täysin riippuvainen siitä, mitä muut ajattelivat.

Kolmivuotinen parisuhde muutti sen kaiken, ja sen aikana itsetuntoni rakentui muille asioille, terveelle pohjalle. Nyt sinkkuaikana olen huomannut, että kaikki mikä oli teininä jännittävää on nyt ärsyttävää. Kaikki mikä oli aluksi uutta, on nyt ennalta-arvattavaa. Mua turhauttaa ihan törkeän paljon se, että saan jatkuvasti viestejä joissa kehutaan mun ulkonäköä. Olen kaunis, upea, pantava, naisellinen, siis kertakaikkisen mainio beibe. Kun nämä tyhjät sanat loikkii ulos mun puhelimesta päivittäin, niiden merkitys on kadonnut aivan täysin. En edes ajattele olevani mitenkään henkeäsalpaavan kaunis ja erikoislaatuinen naisihminen, mutta olen huomannut toivovani, että edes joskus joku kehuisi sitä kuinka mukava olen. Tai fiksu. Tai hyvää juttuseuraa. Tai mitä tahansa, mihin ei liity kasvot tai rinnat. On harmittavaa istua kahvilla mukavan ihmisen kanssa ja kertoa jotain henkilökohtaista juttua vain huomatakseen, että juttukaverin mielenkiinto on kolmekymmentä senttiä liian alhaalla. Tällaistako on olla sinkku? Onko olemassa niitä Disney-prinssejä, jotka rakastuvat ensisilmäyksellä? Tai missä on minun lobster, Ross? Kuka Tinder-matcheistani on se, joka varastaa minulle sinisen käyrätorven ravintolasta? Kuka on se, kenen nimen maalaisin veneeni kylkeen siitä yksinkertaisesta syystä, etten keksi mitään kauniimpaa sanaa koko maailmassa?

Tinder huutaa yötä päivää, ja vaikka tykkään jutustella, haluaisin tehdä selväksi etten etsi mitään irtosuhdetta enkä kaipaa ketään kehumaan ulkonäköäni, haluaisin vain löytää ihmisen joka saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi, lämpimäksi, hyväksi, onnelliseksi. Vaikka olen ollut yksin vasta näin vähän aikaa, olen huomannut kuinka paljon totuinkaan parisuhteeseen ja kuinka paljon kaipaan sitä, että herätessä joku nukkuu vieressä. Ja se joku nukkuu siinä aina, eikä vain huuruisen illan muistona. Ihmisiä on monenlaisia, mutta minua ei ole luotu olemaan yksin. Heräämään yksin, kokkaamaan aamiaista yksin, katsomaan ohjelmaa yksin, nauramaan huonoille 9GAG -jutuille yksin, käymään suihkussa yksin, nukkumaan yksin. En koe olevani riippuvainen läheisyydestä siinä mielessä, että tarvitsen sitä riippumatta kuka sen tarjoaa. Koen vain niin suurta puolikkuutta tällä hetkellä, puolet minusta on jossain ja yritän paikantaa sitä omaa satamaani iltaisin miettiessäni. Välillä tuntuu että minulla on aavistus paikasta, mutta sitten se katoaa. Ei se ollutkaan mitään, väärä hälytys.

the rest is still unwritten

Feel the rain on your skin
No one else can feel it for you
Only you can let it in
No one else, no one else
Can speak the words on your lips
Drench yourself in words unspoken
Live your life with arms wide open
Today is where your book begins
The rest is still unwritten

Oon ihastunut instagramiin niin kovasti, etten oikein tahdo saada aikaiseksi kunnollista postausta blogin puolelle! Hassua, kun siirryin kivikaudelta Android-kaudelle, en oikein ymmärtänyt että mitä kuvia siellä instassa pitäisi muka jakaa, ei mulla oo sinne mitään asiaa. Hehe, kummasti siihenkin kelkkaan on päässyt mukaan!

Maanantaina aamusta oli omituinen olo kurkussa, ja lounaan jälkeen tuntuikin jo niin hassulta että täytyi poistua töistä kotiin. Olen ollut nyt tiistain ja keskiviikon saikulla, ja olo on jo paljon parempi. Eilen oli koko ajan sellainen olo, että iskeekö se flunssa nyt sieltä vai ei, välillä oli hyvä olo ja välillä halusi vain tunkeutua yhä syvemmälle peittojen sekaan. Huomenna pääsen kuitenkin takaisin töihin!

Mulla on koko ajan sellainen olo, että kohta tapahtuu jotain erikoisen hyvää ja ihanaa. Koko ajan sellainen pieni kutina varpaissa (hyi, tuo kuulosti joltain jalkasieneltä), ja pieni hymy kasvoilla. Kadulla kävellessä mietin, että kuka tahansa vastaantulijoista voisi olla se oikea ja mitä vaan voi tapahtua. Kun aiemmin kuljin laput silmillä kieltäen huonot asiat ja estäen hyvät asiat, nyt tuntuu kuin jokainen ovi olisi räjäytetty auki ja minun tehtäväni on vain astua sisään ja tutkia mitä kullakin huoneella on tarjottavanaan. On totta, että negatiivisuus houkuttaa lisää negatiivisuutta, kun taas positiivisuus ja vastaanottavaisuus vetävät puoleensa lisää hyviä asioita ja uusia mahdollisuuksia. Täytyy vain uskaltaa hypätä, ottaa se ratkaiseva askel ja nostaa ankkuri. Jankutan koko ajan täällä blogissa sitä kuinka onnellinen olen ja se alkaa varmaan pikkuhiljaa ärsyttämään. On hienoa tuntea itsensä jotenkin puhtaaksi ja vapaaksi, ja toisaalta ei ole mitään mitä voisi syyttää pieleen menevistä asioista. On pakko kohdata itsensä ja puhutella, mikä on samalla pelottavaa ja huojentavaa. En tarkoita että parisuhde olisi jotenkin alistanut tai tukahduttanut minua, vaan tein sen ihan itse. Olin jotenkin... liian avovaimo ja kihlattu, enkä tarpeeksi ihan vaan minä. Nyt kun ei ole muuta jäljellä kuin minä itse, täytyy tulla sujuiksi sen sisimpänsä kanssa.

Netissä on pyörinyt jo jonkin aikaa Brookie-reseptejä, ja tänään päätinkin taikoa itselleni ja kämppikselle moisen herkun. Brookie on siis brownien ja cookien yhdistelmä, jonka olemassaolo jääkaapissani ei ainakaan auta painonpudotuksen suhteen. Brookie on parasta lämpimänä, ainakin minun mielestäni :-) Itse tein tällä ohjeella. Seuraavalla kerralla aion käyttää hieman vähemmän sokeria, tämä brookie oli jopa minulle hitusen liian makea ja tumman suklaan maku jäi sokerin jalkoihin.

Ps. Oon tehny ihania löytöjä kirppareilta, ja kaikkien tapojeni vastaisesti mun täytyy ehkä tehdä esittelypostaus niistä!!

because i'm happy

Sama ihana onnellisuus vaan jatkuu täällä päässä, ja mun puolestani saa edelleen jatkua! Työharjoittelussa on superkivaa, en muista milloin viimeksi työkaverit olisivat olleet noin mukavia ja vaikka aamun väsymys on aivan hirmuista, lähden silti joka aamu iloisena töihin!

Uusi kämppikseni muutti tänne. Onneksi tavaraa ei ollut paljoa, olin jo ehtinyt unohtaa kuinka ikävää tavaroiden raahaaminen portaikossa on. Kaikki muu meni hissillä paitsi sänky ylös ja mun tuoli kellariin, mutta voi jumpe sitä ähertämistä. Yhteiseloa on takana nyt vajaa viikko ja kaikki on sujunut oikein mukavasti. Ukko ja Elsa ovat tehneet tuttavuutta ja myllänneet kämppiksen huoneessa, onneksi ihan luvan kanssa :-)

Vappu meni oikein rennoissa ja lievästi tylsissä tunnelmissa. Söin pari munkkia ja pari metrilakua, palelin kaupungilla ja nukuin paljon. Yo-lakki ei sovi edelleenkään yhtään sen paremmin kuin sinä päivänä kun sen sain, mutta silti sitä oli mukava pitää päässä. Vappu oli yksi lapsuuteni lempparipäivistä, mutta sitäkin enemmän odotan... synttäreitä!! Huomenna juhlitaan pienesti ja sievästi, koska oikea juhlapäivä on vasta maanantaina. Jännittää. Ikäkriisi pahenee. En ole vieläkään naimisissa Lauri Ylösen/Cristiano Ronaldon/Mica Ikosen/Alexander Rybakin kanssa, en ole töissä, en ole miljonääri, en ole Spice Girl enkä edes äiti. Hirvittävästi tekemistä ja vuosi vuodelta vähemmän aikaa.

let's put a smile on that face

Ai vitsit, kävi just niinkuin ajattelinkin käyvän; sillä sekunnilla kun aloitan työssäoppimisen, katoaa kaikki ylimääräinen aika, puhti ja mielenkiinto mihinkään muuhun kuin työhön ja nukkumiseen. Varttia vaille viiden aamuherätykset ovat tuskaa ja herätyskellon pärähtäessä soimaan toivon vain kuoleman hellään syleilyyn ja ikiuneen pääsemistä. Vajaan viikon takia olen ollut vasta neljä päivää tuolla, mutta olen tykännyt aivan älyttömän paljon! Saan tehdä paljon erilaisia juttuja, aina saa neuvoja kun kysyy ja työporukka on mukavaa ja puheliasta sorttia. Olen itse ensimmäisestä aamusta lähtien lörpötellyt mitä sattuu, ja se on tuntunut tosi luonnolliselta eikä miltään väkinäiseltä small talkilta kuten joissain työpaikoissa. Instaan lisäsinkin pientä näperryshommaa jota tein, ja taisinpa kulkea koko loppupäivän typerä virne naamalla. Tulee niin hyvä mieli, kun osaa ja onnistuu :-)

Töiden lisäksi olen viettänyt kaiken muun ajan nukkuen, sillä vaikka nukkuisinkin tuntimäärällisesti tarpeeksi, liian aikainen herätys vie pohjan kaikelta unelta. Tämäkin varmasti helpottaa tässä päivien kuluessa, samaa väsymystä taisin valitella Sokoksella kun töihin piti herätä varttia vaille kuusi. Eilen kävin katsomassa Kärppä-peliä, ja voi vitsit mikä matsi! Suurimman osan ajasta tosin tein tarkempaa tuttavuutta ihmisten takaraivojen ja Passionin viherkasvien kanssa, mutta kyllä siellä muutaman tilanteenkin näki. Valitettavasti uni vei voiton ja poistuin paikalta ennen kunniakasta voittoa. Tänään taas saa jännittää, toivottavasti king in the north vie voiton ja pokaalin :-)

Muhoksen reissulta sain uutta innoitusta salitreeniin, ja kaivoinkin esille vanhan klassikon eli Arskan kultaisen kuusikon. Motivaatiota riittää ja kuvittelen tuntevani jo nyt treenien tulosta lihaksissa. Vielä kun saisi tätä elopainoa pienemmäksi, niin ne kuvitteelliset lihaksetkin saattaisivat pilkahtaa esille! On kyllä kummallista miten pieni asia voi saada motivaation kattoon, ja minkälainen merkitys sillä on koko treenaamiselle! Pitkästä aikaa keskityn tekemiseen kellon vilkuilemisen sijaan enkä luovuta heti kun ei enää huvita tehdä viimeisiä toistoja. Toivottavasti motivaatio pysyy yllä nyt pidempään!

Tuleva kämppis kävi kylässä, ja hirmuisen mukavalta vaikutti! Ehkä jo sunnuntaina päästään saman katon alle, odotan aika innoissani :-) Ukkokin yleensä hieman aristaa vieraita aluksi, mutta tällä kertaa seurasi kuin hai laivaa ja törttöili jalkojen edessä. Viikon päästä vietetäänkin sitten jonkinlaista synttäri-tupari-kombinaatiota, mikäli siis intoa ja valuuttaa riittää. Tällä hetkellä elämä tuntuu hymyilevän niin, että viisaudenhampaatkin vilkkuvat! Muakin hymyilyttää :-)

summer breeze

Viimeiset päivät ovat olleet kyllä aivan ihania! Mieli on kevyt ja hyvä, olen iloinen ja jotenkin... vapaa. Vanhoja kuvia katsellessa tuli harmitus, mutta enemmänkin se liittyy sinne menneisyyteen ja menneisiin tapahtumiin, eikä enää toiveeseen siitä että kaikki voisi nyt palata ennalleen. Ilmeisesti olen käynyt jonkun pika-alkeiskurssin sisäisestä rauhasta, koska yhtäkkiä katselen kaikkea hyvin seesteisesti ja kaikki tuntuu tapahtuneen vuosikausia sitten. Kuukauden takaiset tapahtumat ovat kevyen sumun peitossa eivätkä enää vaivaa päivittäin. Parasta tässä on se, etten ole enää vihainen. Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, kaikki tekevät virheitä. Vähän aikaa sitten mietin, että jos me ei oltais muutettu Tampereelle niin kaikki olisi vielä hyvin, mutta ehkäpä näin oli tarkoitus tapahtua jotta molemmat pääsevät kohti jotain vielä parempaa.

Perjantaina menin Veeralle ja tarkoituksena oli lähteä rilluttelemaan. Ajateltiin ensin testata Miami, mutta netissä ei puhuttu siitä kovin kauniisti ja sisäänpääsykin oli epävarma. Päädyttiin sitten taas Bricksiin! Koko ilta laittauduttiin ja humputeltiin, mutta Bricksissä viihdyttiin tällä kertaa vain puolisen tuntia. Koko paikka oli ihan tyhjä ja molempia vähän väsytti... Mulla oli lahjakortti mäkkäriin joten mentiin sitä kautta kotiin hyvissä ajoin. Ärsyttää ihan kamalasti tämä tapa, että ensin ryypätään kotona kahteentoista asti ja vasta yhden aikaan raahaudutaan baariin. Minä ainakin tanssisin mielelläni heti yhdeksästä eteenpäin ja lähtisin kotiin jo yhden aikaan.

Käytiin eilen Anssin kanssa eläinlääkärissä, enkä olisi kyllä villeimmissä unelmissanikaan voinut kuvitella käynnin maksavan niin paljon. Pääasia on kuitenkin, että Ukko tarkistettiin kauttaaltaan ja sai lääkityksen tulehdukseen! Anssi ei ole kovin hyvä matkustamaan, ja jo auton kyydissä huusi kuin syötävä ja myös haisi........  Lähden pääsiäisviikonlopuksi kohti kotikontuja, kun taas kissavahtini jää vastuuseen Anssin lääkitsemisestä. (Kiitos vielä kerran!!) Mukava päästä taas käymään kotona!

Kuka minä olen?

Viime kuukausien aikana olen käynyt läpi sellaisen mankelin, että on melkein ihme että istun tässä nyt. Mitä kauempaa asioita tarkkailee, sen kirkkaampina ne ilmentyvät. Oma itseni on ollut suurennuslasin alla, ja olenkin pohtinut mitkä ovat tavoitteeni minuuteni suhteen. On aika pettymys, kun bloggaajat tekevät postauksia joissa on x-määrä faktoja tai paljastuksia, ja sitten listataankin asioita kuten pidän kakusta tai tykkään katsoa tv-ohjelmia. Yritän päästä nyt pintaa syvemmälle, ja jättää nuo itsestäänselvyydet pois.

1. En suutu helposti. Minua saa ärsyttää ja nöyryyttää aika kauan, ennen kuin suutun. Mutta sitten kun se raja tulee vastaan ja oikeasti suutun... Siinä eivät anteeksipyytelyt tai selittelyt auta, enkä pysty koskaan unohtamaan tai täysin antamaan anteeksi. Voin antaa anteeksi teon, mutta teon tehnyt ihminen ei saa koskaan täyttä vapautusta minulta. Haluaisin oppia suuttumaan nopeammin, mutta myös antamaan anteeksi. Kaunan kantaminen on raskasta, ja vaikka taakka hellittää vuosien tai kuukausien saatossa, ikinä ei voi täysin olla vapaa jos kantaa vanhoja asioita mielessään.

2. Olen aina ollut kynnysmatto. Vihaan riitoja ja konflikteja, joten koen helpommaksi antaa periksi mikäli asia ei ole kovin tärkeä (esim. minne mennään syömään, miten sisustetaan, mitä tavaraa ostetaan jne.). Haluan oppia pitämään puoleni kuitenkaan toimimatta omia periaatteitani vastaan. En voi sietää ihmisiä, jotka vastaavat syytökseen tai mihin tahansa kommenttiin huutamalla tai uhkailemalla kunnianloukkaussyytteellä. Haluan olla itsevarma ja seisoa omien sanojeni ja tekojeni takana samalla säilyttäen arvoni ihmisten silmissä. Viime aikoina olen onnistunut siinä, mutta yleensä usko itseeni alkaa horjua vaikka tiedän olevani oikeassa ja etten ole tehnyt mitään väärää.

3. Haluan kehittää itseäni itsevarmemmaksi ihmiseksi. Vaikken koe olevani ruma tai oikeastaan lihavakaan, silti en myöskään koe olevani jotenkin haluttava, tai että minulla olisi saumoja joitain muita naisia vastaan. Miehen tullessa iskemään koen oloni todella vaivautuneeksi ja pelkään sitä hetkeä, kun koko juttu paljastuu vitsiksi. Viime kuukausina olen korjannut tätäkin asiaa, ja siis yksinkertaisesti vain pyrkinyt saamaan suuni auki ja sanomaan sanoja siinä tilanteessa. Yleensä jutut ovat tosi huonoja ja mietin itse koko ajan että lopeta jo tuo puhuminen, mutta pääasia on etten istu hiljaa. Nythän tämä homma pääsee todella testiin, kun on vapaa flirttailemaan takaisin mikäli siltä tuntuu. Jännittää.

4. Haluan panostaa elämänlaatuuni. En ole koskaan tupakoinut tai vetänyt huumeita, ja teinivuosien jälkeen alkoholin käyttö on ollut todella terveellisissä rajoissa (jos alkoholin yhteydessä voi terveellisyydestä edes puhua). Tällä hetkellä pelkkä ajatus alkoholinkäytöstä tuntuu vastenmieliseltä. Haluan tutustua siihen, minkälaiset ruoat sopivat mun kropalle ja minkälaiset eivät, sekä noudattaa näitä "rajoituksia". Haluan päästää irti kaikista epäterveistä ajatuksista ja teoista, esimerkiksi siitä että jos syön jonain päivänä liikaa, rankaisen itseäni seuraavat päivät ruoan vähyydellä, liikunnan lisäämisellä tai muuten vain sättimällä.

5. Haluan oppia rakastamaan ruokaa ehdoitta. Ei ole mitään järkeä pilata ihanaa herkutteluhetkeä syyllisyydentunteella tai ahdistuksella, kuten ei ole myöskään järkevää syödä ruokaa kaksin käsin vain siksi että sitä sattuu olemaan. Syöminen ei ole järkevää etenkään silloin, kun se on selkeää tunnesyömistä ilman järkeä, rajoja tai nälkää. Ruoalla ei voi lääkitä tunteita, ja haluan oppia yhdistämään ruoan ainoastaan nälkään ja nautintoon.

6. Haluan päästä henkiseen tasapainoon ja rakastaa itseäni ehdoitta. Haluan päästä irti vihasta, katkeruudesta ja etenkin menneiden haikailusta, ja siitä tuleekin pitkä prosessi. Se on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, mikäli aion kasvaa täysipäiseksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi. Haluan olla zen.

7. Koen viettäväni aivan liikaa aikaa netissä, mutta toisaalta taas koen netin olevan hyvin oleellinen osa sivistystä nykymaailmassa, eikä loppupeleissä mikään netissä vietetty aika ole mielestäni turhaa. Vaikka selailisin 9GAGia tuntikausia, opin kuitenkin jotain uutta tai ainakin saan hyvät naurut. En ymmärrä miksi on tavoiteltavaa viettää facebookissa vain hetken verran viikossa, miksi kannattaa mieluummin lukea kirjaa kuin selata keskustelupalstoja tai miksi on jotenkin parempi ihminen, jos ei muka ymmärrä memejä tai muuta nettihuumoria. Netti on loistava keksintö, varjopuolineenkin.

8. Lapsena mietin unelma-ammattiani sen mukaan, mikä olisi kivointa ja mukavinta. Nuorena mietin, että ihan sama mitä työtä tekee kunhan siitä saa hyvän palkan. Nuorena aikuisena mietin, että voi kunpa saisi vain olla kotona ja saada rahaa. Nykyään mietin, että työpaikan täytyy olla juuri niin hyvä että viihdyn siellä ehdoitta ja se ruokkii sekä pankkitiliä että mieltä. Näitä kriteereitä täyttävää työpaikkaa tuntuu olevan vaikea keksiä, joten periaatteessa mieluummin olisin todellakin kotona viihtymässä ja kehittämässä itseäni kuin kärvistelemässä työssä jota inhoan. Kunnianhimoni ei kuitenkaan anna periksi, enkä voisi kuvitella eleleväni pidempiä aikoja sohvalla yhteiskunnan elätettävänä.

9. Ajattelin aina ensimmäiseen "poikaystävääni" asti, että olisin koko elämäni yksin eikä minusta kukaan kiinnostuisi. Tämä ei mielestäni ollut mitenkään lohduton tai surullinen asia, vaan enemmänkin minun paikkani elämässä. Pikkuhiljaa aloin uskoa ja luottaa siihen, ja olin todella ylpeä että minä olin jonkun oma nainen. Nyt kun olen taas sinkku, olen taantunut ajatuksissani. En osaa kuvitella rakastuvani uudelleen tai löytäväni miestä, joka rakastaisi minua täysin ehdoitta, kaikkine vikoineni ja epävarmuuksineni. Eikä tämä tunne ole taaskaan säälittävä tai surullinen, vaan koen sen vain normaaliksi.

10. Tekisin ihan mitä vain kissojeni vuoksi. Sanan todellisessa merkityksessä, ihan mitä tahansa. En koe että olisin omistaja ja he/ne lemmikkejä, koska se tuntuu siltä että tekisin jonkin palveluksen pitämällä niitä ja huolehtimalla. Koen enemmänkin, että se on mun tehtävä ja velvollisuus ihmisenä (ja tätä selittäessäni tajuan miten vaikea tätä on selittää). En ajattele niitä ihmisinä, mutta en myöskään ajattele että eläimet olisivat vain eläimiä, vaan eläimet ovat täysin samalla linjalla meidän ihmisten kanssa. Nuo kissat ovat mulle niin äärettömän tärkeitä ja arvokkaita. Eivät mitään koristeita tai viihdykkeitä vaan kumppaneita (meinasin kirjoittaa elämänkumppaneita, mutta siinä on hienoinen romanttinen sävy).

11. Loppukevennyksenä miete Kummelista. Olen ollut Kummeli-fani jo aivan pienestä asti, ja minusta löytyy kotivideo jossa laulan taaperona pihalla Jumankauta juu nääs päivää. Kummeli on yksinkertaisesti aina ollut niin suuri osa elämääni, että olen aidosti todella hämmentynt henkilöstä joka ei sitä ole koskaan katsonut. Minkälainen elämä hänellä on mahtanut olla? Miten hänelle on kehittynyt huumorintaju? Viittaan usein Kummeliin vitsaillessani, joten on aika häiritsevää ajatella että joku ei näitä viittauksia ymmärrä ja vaikutan vain tyhmältä hänen silmissään.