Tapasin jokin aika sitten erään ihmisen joka on saanut minut hymyilemään jo viikko toisensa perään. Ihanaa muistaa, kuinka hyvältä onni tuntuukaan.
Treenit Fressillä ovat alkaneet oikein mainiosti, lukuunottamatta ensimmäistä Bodypumpiani. Tiesin, etten missään erinomaisessa kunnossa ole, mutta alkulämmittelyt olivat niin easyt, että ajattelin jo hetken lisääväni painoja tankoon. Onneksi en erehtynyt tekemään sitä virhettä, sillä loput 55min tunnista olivat todellista tuskaa. Vaikka kuinka yritin pysyä mukana (ja pakko myöntää, yllätyin itsekin kuinka sisukkaasti painoin menemään järjen äänestä huolimatta), viimeisen vartin aikana lähinnä pyörin maassa ja kompuroin omiin jalkoihini. Tunnin loputtua ohjaaja tuli kysymään, mitä pidin. Vastasin rehellisesti, etten tiennyt, olinko juuri elänyt elämäni parhaan vai pahimman tunnin. Seuraavana aamuna vastaus oli selvä: pahinta ikinä.
Voin täysin valehtelematta ja liioittelematta sanoa, etten ole ikinä ollut niin kovissa tuskissa, eikä kävely ole ollut noin vaivalloista sitten vaippaiän. Minut täytyi työntää ulos autosta ja takaisin istuessani yksinkertaisesti hiissauduin auton kylkeä pitkin ja kaaduin ovesta sisään. Vasta viikko (VIIKKO) pumpin jälkeen pystyin kävelemään normaalisti ja päätinkin, että säästän ehkä bodypumpit hieman myöhemmälle ajalle, kunhan ensin säädän lihas- ja kestävyyskuntoni edes välttävälle tasolle. Huh. Se positiivinen muisto tunnista kuitenkin jäi, että vieruskaverini oli niin ystävällinen ja neuvoi minut alkuun painojen ja tangon kanssa, ja välillä vielä varmisti olenko tajuissani. :-D
Enää kaksi viikkoa pitäisi jaksaa koulussa, sitten pääsee hieman hengähtämään (töihin). Saa nähdä millainen tästä joulusta tulee, ainakin se sisältää turhan paljon junassa istumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti