ikuisuusongelma - paino

Kuten otsikkokin kertoo, täällä ollaan taas blogin alkulähteillä ja samalla ikuisuusongelman äärellä. Paino. Kilot. Läskit. Massa. Pinta-ala. Salakavalasti kiloja on hiipinyt takaisin parin vuoden takaisesti tähänastisesta huippukunnosta, ja se harmittaa. Haluaisin pystyä lupaamaan itselleni, että todellakin olen elämäni kunnossa esimerkiksi jouluna. Totuus on kuitenkin se, että olen aloittanut "laihdutuskuurin" useammin kuin olen avannut suklaalevyn kääreistään. Päätös kestää pisimmillään pari viikkoa, lyhyimmillään aamupäivän; sitten töissä on tarjolla jotain ihanaa leivosta tai kaupassa nami vaan hypähti koriin tai kaveri tarjoaa ruokaa... Ja niin vain on vahva päätös murtunut ja kuopattu, unohdettu ja peitelty karkkipapereiden sekaan.

Jos totta puhutaan, niin enhän minä oikeasti halua laihduttaa. Minä haluan laihtua ja olla tiukassa kunnossa, mutta en halua laihduttaa. En halua sitoutua mihinkään kalorimäärään, en halua lähteä lenkille kun sataa eikä muutenkaan huvita, en halua kieltäytyä herkuista kun kaikki muutkin niitä syövät, en halua mennä portaita vaan mieluummin hissillä... Ja silti haluaisin olla laihempi. Minulla oli se palava motivaatio ja into pari vuotta sitten, mutta pikkuhiljaa se laantui ja tämän vaikean kevään jälkeen siitä ei ole jäljellä enää yhtään mitään. Muutama kuukausi sitten en syönyt pariin viikkoon kuin murto-osan siitä, mikä minun olisi pitänyt syödä päivässä, sitten ruoka alkoikin maistua ja noh... Sen kyllä huomaa. On aika surullista huomata, että parin vuoden takainen rankka työ on suurimmaksi osaksi kadonnut, ja ne vähäisetkin vatsalihasten rippeet ovat hautautuneet turvallisesti pehmusteidensa alle. Toki näytän eriltä kuin vaikka lukiossa, ja liikunta on antanut tietyt raamit ja ryhdikkyyden, mutta kilot... Noh, tällä hetkellä painan kuusi kiloa enemmän kuin painoin alimmillani. Painan kolme kiloa enemmän kuin keskimääräinen painoni on ollut viimeisen vuoden, mutta silti. Se tuntuu ainakin kymmeneltä kilolta ellei enemmältäkin, enkä liiottele yhtään.

Koska tämä vuosi on alkanut niin kurjasti, olisi mukavaa kääntää tämä loppuvuosi menestykseksi, ja samalla antaa itselleni lahja; saavutettu tavoite. En edes muista milloin olisin viimeksi painanut 60kg, luultavasti joskus 140cm pitkänä ala-asteikäisenä. Lukion laihdutusspurtista lähtien olen unelmoinut, että vaaka joskus näyttäisi niitä kahta numeroa, kuusi ja nolla. Alle pari vuotta sitten olin todella lähellä, kun alin paino oli muistaakseni 62,3kg. Sitten jotain tapahtui, olin kai tyytyväinen tulokseen ja päätin höllätä hieman.

Huono ruokavalio ja liikunnan vähentyminen ja yksipuolistuminen ovat muuttaneet lihaksen ja rasvan suhdetta, ja siksi tuo "vähäinen" kuuden kilon painonnousu näkyy todella selvästi. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, etteivät edes vaatteet sitä peitä! Siispä olen jälleen pohtinut itseni kanssa seuraamuksia. Miksi laihduttaminen tuntui niin helpolta silloin? Paino vain putosi ja lenkkikengät kiisivät aamuasfaltilla. Yksi syy on ehdottomasti se, että olin joko työtön tai tein vajaata työviikkoa, mikä jätti moninkertaisesti enemmän aikaa liikunnalle ja kokkaamiselle. Nyt herään, puuhaan tunnin verran omiani ja lähden joko bussilla tai pyörällä töihin, teen töitä koko päivän jalkeillani, poljen tai kuljen bussilla kotiin, otan nälkäisenä suuhuni ensimmäisen asian mitä jääkaapista näen.. Ja sitten onkin jo nukkumaanmenoaika! Edes vapaapäiviä en jaksa hyödyntää samalla tavalla kuin pari vuotta sitten, vaan ne kuluvat kotona lekotellessa.

Vaikka rakastan helppoa elämää, helppoja ja nopeita ratkaisuja, nautintoa ja herkuttelua, vihaan tätä oloa kun tuntuu tukalalta omassa kehossa. Itsekseni olen tyytyväinen itseeni enkä mieti koko ajan miltä näytän, mutta muiden seurassa epävarmuus ja sen ruma sisko, kateus, nousevat pintaan. Mielessäni huudan kauniille, laihoille, sporttisille naisille ja tuhahdan niille, jotka jäätelön sijaan hörppivät vettä tai bussissa istumisen sijaan reippaasti kävelevät määränpäähänsä. Totuus on, että minäkin olin sellainen, mutta se ihminen kai kerran mukavuudenhaluisuuttaan päätti pitää lepopäivän, joka venyi kahdeksi päiväksi, joka venyi viikoksi, josta pikkuhiljaa muotoutui arki ja entinen normaali aktiivinen päivä olikin enää poikkeustapaus josta sai palkita jollain hyvällä.

Motivaatio on laskenut viimeisen yli puolen vuoden aikana entisestään, kun paino on jostain syystä jumittanut. Muistan joskus ennen joulua "dietanneeni" oikein terveellisesti ja oppikirjan mukaan muutaman viikon, ja paino ei pudonnut grammaakaan; päinvastoin, taisi jopa nousta. Noita ja hieman lyhyempiä kokeiluja on ollut syksyn ja talven aikana, ja kaikki ovat olleet tuloksettomia. Masentaa, kun ei tiedä mitä tekee väärin. Jos syö tosi vähän, paino ei liiku. Jos syö tarkalleen juuri oikean määrän kaloreita, paino ei liiku. Jos "bulkkaa", paino ei liiku.

Syö vähemmän, liiku enemmän. Miten niin yksinkertaisesta asiasta saa näin vaikean?