keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

life is good and the sun is shining

Aurinkoista keskiviikkoa! Ulkona on ollut koko viikon aivan uskomattoman ihana ilma, ja olen omaksi yllätyksekseni herännyt joka aamu seitsemän aikaan auringon paistaessa suoraan sänkyyni. Koko syksyn ja talven taistelin itseni kanssa siitä, että ylipäätään menin kouluun, saati sitten että olisin joskus ollut ajoissa... Siksi olen keskimääräistä onnellisempi tästä lisääntyneestä valosta. :)



Kouluvuosi alkaa, luojan kiitos, olemaan jo loppusuoralla. Odotan innolla tulevia yksilösuorituspainotteisia periodeja, en todellakaan ole ryhmätyöihminen vaikka olen aina luullut tulevani ongelmitta toimeen kaikkien kanssa. Arvosanoja ja motivaatiota tutkaillessani päähäni putkahti kysymyksiä, joita valmentajanikin minulta keskustelumme aikana kysyi: "Haluatko oikeasti olla täällä? Onko tämä sinun alasi?" Hmm. Ensimmäistä kertaa aloin oikeasti pohtimaan asiaa, sillä tähän mennessä en ollut edes ajatellut keskeyttämisen olevan vaihtoehto. Ensinnäkin siitä yksinkertaisesta syystä, että kun viimein pääsin kouluun, en luopuisi opiskelupaikasta mistään hinnasta. Toiseksi siitä syystä, että olen pitänyt jo kaksi välivuotta ja jättänyt yhdet opinnot kesken. En ehkä enää kehtaisi vaihtaa alaa. Toisaalta taas, kuinka paljon kaduttaisi kymmenen vuoden päästä väärällä alalla työskennellessäni se, etten kehdannut vaihtaa alaa? En ymmärrä miksi uravalinta on minulle niin kamalan vaikeaa. Joka vuosi huomaan miettiväni samaa asiaa vain tullakseni siihen johtopäätökseen, etten vieläkään tiedä yhtään mitä haluan elämälläni tehdä.



Onneksi elämään mahtuu näiden suurten suurien päätöksien lisäksi paljon muutakin. Olen jatkanut vegaanilinjallani, tosin pienesti lipsuen. Viikonloput ovat olleet pahimpia, mutta kerran firmatyöskentelyn venyessä yliajalle jäi kouluruokailu väliin, joten ostin kahviosta juustoleivän. Se oli niin helppo ratkaisu, kun muut vaihtoehdot olisivat olleet lähinnä omena tai banaani. Viikonloppuna taas söin pizzaa ja pari riviä maitosuklaata. Maistuivathan ne tietenkin hyviltä, mutta illalla miettiessäni totesin, etteivät ne olleet tämän harmituksen ja morkkiksen arvoisia. Toki tiesin, ettei vegaaniksi muuntautuminen olisi nopeaa eikä varsinkaan ongelmatonta, mutta olen itsekin toisinaan yllättynyt helppouden mennessä niin huomaamatta aatteen ohitse. Hyviäkin päätöksiä olen tehnyt, kävimme nimittäin Veeran kanssa Bistro Venlassa ja pohdin jo, ottaisinko vuohenjuustosalaatin. Indulgence vai moraalinen valinta? Päädyin kuitenkin tofusalaattiin, ja olin onnellinen että niin tein; yksi parhaista salaateista mitä olen ikinä syönyt! Vatsa tuli ääriään myöten täyteen ja taputin itseäni olalle selätettyäni yhden houkutuksen.



Tämän viikon aloitin reippaasti lintsaamalla koulusta, ja oppitunnin sijaan menin salille. Jostain syystä minulla oli käynnistysvaikeuksia, ja treeni meinasi mennä istuskeluksi. Kaloreita kulutin tunnissa kolmasosan normaalia vähemmän, vaikka viimeisen 20 minuuttia painoinkin menemään hiki valuen! Junnaava treeni jäi kaivertamaan takaraivoon, joten lähdin päivällä vielä kävelylle metsään. Yhteensä kaloreita paloi maanantaina 645, mikä on aika suuri osa 2000 kalorin viikkotavoitettani. :)

Eilen päätin kohdata lihavan ja kömpelön entisen minäni pahimman painajaisen; nopeatemposen aerobic-tunnin! Ilmoittauduin Bodyattackiin, ja jännitin kamalasti. En edes uskaltanut viitata, kun ohjaaja kysyi onko joku ensimmäistä kertaa! En halunnut kertakaikkiaan mitään huomiota itseeni. Ensimmäisten parin minuutin aikana yllätyin sekä siitä, kuinka kovakuntoinen olen, mutta myös siitä, kuinka upeaa kunnon hikijumppa voikaan olla! Ohjaaja oli aivan ihana ja painoin menemään peiliin katselematta, lieskat silmissäni ja sykkeet taivaissa. Yleensä liikunnan päätteeksi ajattelen, että olipa ihana liikkua, nyt en ainakaan lihoa. Tuon tunnin jälkeen ajattelin, että olipa ihana liikkua. Piste. Luulen tavoittaneeni aiemmin vain urbaanilegendaksi luulemani tunteen: liikunnan ilon! Tuntuu, että todellakin löysin sen oman lajini!



Olen menossa tänään vielä uudelleen samalle tunnille, tosin tänään kyseessä on vain puolituntinen. Loppuviikon olenkin niin tiiviisti töissä kiinni, ettei ole juurikaan ylimääräistä aikaa jumpille. Ensi viikolla olen merkinnyt kalenteriini Zumban, saa nähdä miten sen kanssa käy :-)

tiistai 17. helmikuuta 2015

Aika

Kuinka ironista onkaan se, että minun pitäisi kirjoittaa essee itseni johtamisesta ja ajankäytön hallinnasta, enkä saa millään aikaiseksi aloittaa? Tuntuu, ettei missään välissä ole aikaa alkaa panostamaan esseeseen tai edes aiheeseen liittyvän kirjan löytämiseen, ja tehtävästä olen ollut tietoinen kuitenkin tammikuun alkupuolelta saakka! Aikaa on niin vaikea hallita... Jo pelkkä ajankäytön suunnittelu vie niin paljon aikaa, ettei jäljelle jää yhtään aikaa toteuttaa suunnitelmaa. Välillä asiat kääntyvät päälaelleen siten, että mitä enemmän minun pitäisi tehdä, sitä enemmän ahdistun ja pakenen. Pikainen vilkaisu johtaa nopeasti facebookista linkin kautta iltalehteen, josta tulee mieleen joku hauska juttu, jonka jälkeen löytää itsensä 9GAGista ja tunnin päästä huomaa tuijottaneensa tammikuun parhaita vineja jo 54 minuuttia.

Milloin minusta tuli näin aikuinen, ja elämästä näin täyttä? Lapsena ainoa meno oli koulu, ja sen jälkeen pystyi hillumaan vaikka iltaan saakka leikkikentällä tai kaverin huoneessa omia sanomalehtiä ja tarinakirjoja väsäillen. Nuorenakin koulun jälkeen selvisi vain kevyellä läksykirjojen vilkuilulla, ja lopun ajan pystyi viettämään aikuisuutta suunnitellen ja sitä odottaen, kavereiden kanssa teetä juoden ja typeriä muistoja luoden (tahaton runo).

Nyt... Koulua on paljon, ja pitäisi pysyä muiden tahdissa. Töissä täytyy käydä, jotta pystyn maksamaan vuokran ja pitämään yllä elintasoni. Kissojen kanssa pitäisi ehtiä viettää aikaa, leikittää ja rapsutella. Ystävää pitäisi ehtiä nähdä enemmän, ja poikaystävää, ihastua, nauraa, pohtia ja tutustua. Koti täytyisi pitää puhtaana, koska aikuiset tekee niin. Kaiken tämän lisäksi pitäisi löytää aikaa terveellisen ravinnon valmistamiselle ja liikunnalle, koska hyvän olon lisäksi siitä saa jonkinlaista hyväksyntää. Kaikki ravaavat spinningissä, bodypumpissa ja salilla sen lisäksi, että vetävät kymppejä kokeista, käyvät viikonlopputöissä ja ovat onnellisessa, harmonisessa parisuhteessa, vierailevat vanhempiensa luona usein ja koti on kuin sisustuslehdestä.

Ja minä... minä vain räpiköin, tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olen kuumeessani istunut koko päivän kotona, unohdan deadlinet, syön suklaalevyn päivälliseksi, herään joka aamu väsyneenä vaikka nukun aina yhdeksän tuntia, astiat kerääntyvät tiskipöydälle ja muistan hädintuskin mikä viikonpäivä on meneillään. Mutta tällaista kai se aikuisuus on? Tavallaan nautin siitä, että teen paljon ja saavutan asioita, tai ainakin yritän, mutta välillä se on niin kamalan raskasta. Kai tämä on vain ohimenevä kausi, elämässä kaikki alkoi kasaantua syksyllä. Kevyt, huoleton ja railakas kesä päättyi päivien samalla lyhentyessä ja pimeyden vallatessa minuutti minuutilta enemmän tilaa vuorokaudesta, kun samaan aikaan piti yhtäkkiä yhdistää työnteko koulupäiviin. Liikunnan pitäisi olla positiivinen voimavara, mutta tällä hetkellä se on vain yksi taakka ja tavoite lisää - pakko saavuttaa tietty treenimäärä viikossa, tietty kilomäärä kesään mennessä, tietty kalorimäärä päivässä...

Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että jokin päivä taakka vähenee - tai ainakin huomaan pääseväni maaliin hieman vähemmällä kiroamisella. Tiedän, että haluamaani elämää ja elintasoa ei voi saavuttaa sohvalla makoilemalla, mutta välillä pelottaa, että itse elämä jää kaiken tämän suunnittelemisen ja pullistelun jalkoihin, ja kymmenen vuoden päästä huomaan vain juosseeni paikasta toiseen, ruksailleeni menoja yli kalenterista ja laskeneeni, kuinka paljon saan nukkua, jos nyt nukahdan. Ihailen ihmisiä, joilla on aina terävänä mielessään tavoite ja keinot, katse on aina eteenpäin ja jokaisen saavutetun etapin jälkeen tiedossa on uusi, joka vie entistä pidemmälle. Boheemi makoilu ja haaveilu, taulujen maalailu ja postikorttien keräily ei ole minua, ei ainakaan enää. Kiire ja paine ovat aina olleet mielestäni positiivisia asioita, ja siksi vähän hävettää, etten saa pidettyä lankoja käsissäni niin vakaasti, kuin toivoisin.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Mitä olen oppinut työelämässä?

1. Yritä oppia mahdollisimman paljon parhaalta.
Oma strategiani on aina ollut valkata työpaikan paras, nopein tai ystävällisin tyyppi ja matkia parhaani mukaan. Kiinnitä huomiota pieniinkin eleisiin tai työtapoihin ja kasaa saamistasi opeista itsellesi sopiva paketti.

2. Jos haluat jotain, uskalla pyytää.
Kukaan ei tule ojentamaan uusia työtehtäviä, vapaita, lomia, palkankorotuksia tai joissain tapauksissa edes apua pyytämättä. Muista pitää puolesi ja huolehtia itse omasta osaamisestasi.

3. Tärkeintä työssä on se, että siitä nauttii.
Nuorempana ajattelin, että on aivan sama mitä työtä teen, kunhan siitä maksetaan hyvää palkkaa. En ikinä tekisi unelmatyötäni jos se vain hädin tuskin elättäisi minut, mutta en myöskään jäisi painajaismaiseen työpaikkaan vaikka palkka olisi kuinka hyvä. (Itse en onneksi ole joutunut tuollaista painajaismaista työpaikkaa kokemaan!) Työ vie niin suuren osan elämästäsi, että kannattaa käyttää kaikki se aika paikassa, jossa viihdyt.

4. Ole ylpeä saavutuksistasi.
Jos onnistut jossain erityisen hyvin, ole avoimesti ylpeä itsestäsi, ja palauta mieleesi aina välillä, kuinka hyvältä tuntuikaan onnistua. Kehityskeskusteluissa kerro, missä olet onnistunut tai parantanut huomattavasti. Älä pidä kynttilää vakan alla!

5. Älä suostu kaikkeen
Toisinaan on hyvä tehdä uhrauksia, eli ottaa vastaan työvuoro vaikka olitkin jo suunnitellut muuta menoa tai siirtää lomaasi parilla päivällä yllättävän tilanteen takia. Älä kuitenkaan jousta liikaa. Itse innokkaana tulokkaana ensimmäisessä työpaikassani suostuin lähes kaikkeen, mitä keksittiin pyytää, ja olinkin välillä todella väsynyt ja ahdistunut. Edelleen tuntuu hieman vaikealta kieltäytyä vaikkapa työvuorosta tai muusta avusta, mutta oman jaksamisen kustannuksella ei kannata miellyttää muita. Muista myös mitkä asiat kuuluvat omiin vastuualueisiisi ja työtehtäviisi!

6. Hankkiudu uusiin ja pelottaviin työtehtäviin, mukavuusalueen ulkopuolelle jatkuvasti. Paine lisää onnistumista.
Pahin tilanne uudessa työpaikassa on se, kun joutuu heitetyksi täysin uuteen tilanteeseen - etenkin, jos kyseessä on asiakaspalvelutilanne. Jännittää, pelottaa, punastuttaa, sanat tarttuvat kurkkuun tai sanot jotain aivan typerää... se on normaalia, ja osa prosessia! Ikinä ei voi kehittyä, jos ei mokaile ja rohkeasti lähde kokeilemaan uusia asioita. Pienen paineen alla ainakin itse toimin 110% teholla. Sitäpaitsi, työelämässä ei voi koskaan edetä, mikäli ei puske itse itseään eteenpäin.

7. Ota vastuu omista virheistäsi
Jos mokaat, myönnä se suoraan äläkä yritä peitellä virheitäsi. Vaikka ylpeys hieman kolhiintuukin, opit varmasti miten sama virhe vältetään jatkossa.

8. Kehitä itseäsi jatkuvasti, esimerkiksi oppaita lukemalla ja palautetta pyytämällä.
Et ole koskaan valmis tai täydellinen työntekijä. Jokaisella on aina jotain opittavaa, ja parhaassa tapauksessa myyntisi kasvaa, opit työskentelemään ergonomisemmin tai saat työsi valmiiksi nopeammin. Palautteen saaminen on paras tapa kehittyä, olettaen, että pystyt ottamaan vastaan myös kritiikkiä. Kehittävä palaute koskee työ-minää ja työtapoja, eikä ole millään tavalla henkilökohtaista.

9. Älä polta siltoja takanasi.
Vaikka et aina olisi tyytyväinen jonkun toimintaan, älä päästä suustasti mitään harkitsematonta. Aina ei voi pitää niistä ihmisistä, keiden kanssa työskentelee, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen. Oli tilanne millainen tahansa, muista käyttäytyä arvokkaasti. Rakentavaa palautetta voi ja pitää antaa, mutta järkevästi ja aikuismaisesti. Myös juoruilun kanssa tulee olla tarkkana - ikinä ei tiedä, mikä päätyy väärien ihmisten korviin.

10. Tärkein: tee itsestäsi korvaamaton.
Ole ensimmäisenä paikalla ja lähde viimeisenä. Ole kriittinen oman työsi suhteen, ja vertaa (terveessä määrin) itseäsi muihin. Ole joustava. Ole ystävällinen kaikille. Pyri hoitamaan työsi joka kerta täydellisesti. Jos tähtäät täydelliseen, huonoinakin päivinä päädyt vähintään hyvään tulokseen!



torstai 18. joulukuuta 2014

eilen, tänään, huomenna.

Tasan vuosi sitten kirjoitin päiväkirjaani näin: "En enää tiiä kuka oon, mitä haluan, miksi teen jotain ja mikä mun suunnitelma tulevaisuudelle on. Ennen kaikki oli selvää, nyt tulevaisuus tuntuu vaan tyhjältä. En tiiä enää mitä siellä on, ja oonko siellä yksin."



Minulle on aina ollut tärkeää tietää täsmälleen minne olen menossa ja mitä siellä tapahtuu. En voi sietää epätietoisuutta, en ole spontaani ja vihaan sitä kun suunnitelmat muuttuvat. Kun vuosi sitten huolellisesti kasaamani palaset alkoivat putoilla paikoiltaan, oli se minulle shokki. Minua hävetti, kun en saanut pidettyä elämääni kasassa, eikä minulla ollut mitään varmaa. Olen aina halunnut menestyä, tavalla tai toisella, joten oli vaikeaa kohdata se tosiasia, ettei elämä mene aina suunnitelmien mukaan noususuhdanteisesti.



Nuorempana ajattelin, että hankin lapset vasta sitten, kun minulla on vakituinen työ. Silloin se tuntui niin kaukaiselta ajatukselta - nyt minulla on vakituinen työpaikka enkä missään nimessä haluaisi lapsia vielä. Hassua, miten lapsena aikuisuus oli jotain todella kaukaista, mutta se on hiipinyt aivan pikkuhiljaa elämääni ja tässä sitä nyt ollaan - aikuinen minä. 

Ajattelin aina, että aikuisuus on sitä, että hoitaa hommat sataprosenttisesti eikä mene sieltä, mistä aita on matalin. Koulu on kuitenkin sujunut viime aikoina sillä periaatteella, että teen sen minkä jaksan, enkä pakota itseäni enempään. Jo tämäkin työmäärä on tuntunut uuvuttavan minut aivan täysin, en saa mitään aikaiseksi kun viimein pääsen kotiin ja olen hädin tuskin availlut tenttikirjoja. On täytynyt antaa itselleni vähän armoa, vaikka muiden silmissä se onkin ehkä vaikuttanut laiskuudelta. Muista ihmisistä napiseminen on kivaa ajanvietettä, mutta pitäisi muistaa, ettei koskaan voi tietää koko tarinaa. Olen luistanut kouluhommista ja se on varmasti ärsyttänyt muita, mutta joinain päivinä olin niin kertakaikkisen väsynyt ja sekaisin, että saatoin sopia menon ja unohtaa sen saman tien. Ja molemmat vaiheet yhden puhelun aikana. Fressin jäsenyys on auttanut paljon, ja todellakin antanut lisää energiaa. Liikunta tuntuu nyt jopa hemmottelulta!

Olen ylpeä siitä, miten pitkälle olen päässyt omin avuin. Yhtään muiden päätöksiä väheksymättä olen todella tyytyväinen siihen, etten jäänyt kotinurkille asumaan, enkä edes Ouluun. En olisi puoltakaan siitä ihmisestä joka nyt olen, ellen olisi lähtenyt kokeilemaan omia siipiäni pelosta huolimatta. Tänä vuonna olen aikuistunut niin paljon, etten edes tunnista vuosi sitten päiväkirjaan kirjoittamiani ajatuksia. Tänä vuonna minut on monellakin tapaa työnnetty lentokoneesta ilman laskuvarjoa, ja olen vain voinut toivoa, että onnistun kasvattamaan siivet ennen kuin maanpinta tulee vastaan. Ja siinä onnistuinkin, aivan itse, aivan yksin. Olen jo pidemmän aikaa lennellyt tukevasti maanpinnan lähettyvillä. Koko syksy on mennyt melkoisessa putkessa, laput silmillä eteenpäin sivuille vilkuilematta, hetkeksikään pysähtymättä. Nyt voisin pysähtyä, tai ainakin hidastaa, ja nauttia toisen seurasta ja lämmöstä.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

sopivasti onnellinen

Sunnuntai-ilta, kello 20.51. Takana laiska aamu, teehetki ystävän kanssa, tunnin treeni, puolen tunnin rentoutuminen infrapunasaunassa Super-Marjon parissa (kuka sitä oikeesti katsoo?), kourallinen suklaata ja pieni varaslähtö jouluruokailuun. Viltin alla makoillessani ei voi kuin hymyillä, kaikki on niin erinomaisen hyvin juuri nyt.
Tapasin jokin aika sitten erään ihmisen joka on saanut minut hymyilemään jo viikko toisensa perään. Ihanaa muistaa, kuinka hyvältä onni tuntuukaan.

Treenit Fressillä ovat alkaneet oikein mainiosti, lukuunottamatta ensimmäistä Bodypumpiani. Tiesin, etten missään erinomaisessa kunnossa ole, mutta alkulämmittelyt olivat niin easyt, että ajattelin jo hetken lisääväni painoja tankoon. Onneksi en erehtynyt tekemään sitä virhettä, sillä loput 55min tunnista olivat todellista tuskaa. Vaikka kuinka yritin pysyä mukana (ja pakko myöntää, yllätyin itsekin kuinka sisukkaasti painoin menemään järjen äänestä huolimatta), viimeisen vartin aikana lähinnä pyörin maassa ja kompuroin omiin jalkoihini. Tunnin loputtua ohjaaja tuli kysymään, mitä pidin. Vastasin rehellisesti, etten tiennyt, olinko juuri elänyt elämäni parhaan vai pahimman tunnin. Seuraavana aamuna vastaus oli selvä: pahinta ikinä.


Voin täysin valehtelematta ja liioittelematta sanoa, etten ole ikinä ollut niin kovissa tuskissa, eikä kävely ole ollut noin vaivalloista sitten vaippaiän. Minut täytyi työntää ulos autosta ja takaisin istuessani yksinkertaisesti hiissauduin auton kylkeä pitkin ja kaaduin ovesta sisään. Vasta viikko (VIIKKO) pumpin jälkeen pystyin kävelemään normaalisti ja päätinkin, että säästän ehkä bodypumpit hieman myöhemmälle ajalle, kunhan ensin säädän lihas- ja kestävyyskuntoni edes välttävälle tasolle. Huh. Se positiivinen muisto tunnista kuitenkin jäi, että vieruskaverini oli niin ystävällinen ja neuvoi minut alkuun painojen ja tangon kanssa, ja välillä vielä varmisti olenko tajuissani. :-D

Enää kaksi viikkoa pitäisi jaksaa koulussa, sitten pääsee hieman hengähtämään (töihin). Saa nähdä millainen tästä joulusta tulee, ainakin se sisältää turhan paljon junassa istumista.

torstai 16. lokakuuta 2014

no pojat on poikia ne lupaa muttei palaa

Voi kun mulle tuli hyvä mieli teidän kommenteista ja huikeista kävijämääristä! Vaikka kirjoitin, etten alkaisi ahdistumaan ja stressaamaan, niin kieltämättä pari viime päivää olen miettinyt, että apua mitähän sinne nyt seuraavaksi kirjoittaisi.

Olen aina inhonnut kesän glorifiointia, mua on jotenkin kuvottanut se enkä edes tiedä miksi. Mua oikeastaan aina vähän ahdistaa kesällä, kun on niin kamalan kuuma ja pitäisi pitää pikkuruisia vaatteita muttei kehtaa ja silloin kun kehtaa, palaa heti sekunnissa auringossa. Ikinä ei ole rahaa ja jos sitä on, se johtuu siitä, että viettää koko kesän töissä. Ei siinä mitään erikoista ja ihanaa ole. Tämä kesä oli kuitenkin sellainen, jota varmasti muistelen vielä kurttuisena mummona.

Kävin tanssimassa enemmän kuin laki sallii, kävin treffeillä, vietin miehen kanssa Helsingissä hotellissa viikonloppua, paloin auringossa, kävin Särkänniemessä kaksi kertaa, kävin yksin keskiyöllä uimassa, pelastin ikkunaan törmänneen linnun, join päivässä kolme litraa Zero Cokista, sain kolmelta eri ihmiseltä eri päivinä kehuja siitä, että näytän aivan nuorelta Anne Pohtamolta, olin kerran kovemmassa humalassa kuin koskaan ikinä ja kaatuilin ympäri Ratinan rantaa, olin ihastunut baarimikkoon, tein kesätöitä jotka jatkuivat oikeiksi töiksi, tipuin sängyn ja työpöydän väliin kun yritin istahtaa hieromaan miehen hartioita, lopetin salitreenaamisen, olin tunteeton bitch joka lopetti tapailun koska ei vaan halunnut sitoutua millään tavalla, pyöräilin juhannuksena Kangasalle ja takaisin, jaoin asunnon kämppiksen kanssa, käytin vaatteisiin ja kelloihin enemmän rahaa kuin viimeisenä kahtena vuotena yhteensä, suutelin varattua miestä (parisuhdestatus selvisi vasta jälkeenpäin), itkin kun miehet tuottivat pettymyksen, hymyilin onnistuneen illan jälkeen, heitin pois kaikki teinibilemekkoni, liityin Suomi24 Treffit-sivustolle, aloin kampaamaan hiukseni ja hoitamaan niitä öljyllä, käperryin ventovieraan kainaloon hetken mielijohteesta kahdelta yöllä viattomasti nukkumaan ja söimme aamupalaksi kaurapuuroa hänen äitinsä tekemän omenahillon kera ja katsoimme Elixiriä.

Vaikka monesti valitan, että haluan jo miehen ja haluan jonkun viereen nukkumaan, niin tällä hetkellä myhäilen todella tyytyväisenä yksin isolla sohvallani, kone sylissä, teekuppi pöydällä ja kissa vieressä. Tuossa tuo Elsa nukkuu sikeästi niin onnellisen näköisenä kuin kissa vain voi olla. Se näkee jotain unta ja viiksikarvat väpättää. Näinä hetkinä mietin, puuttuuko mun elämästä oikeasti mitään.

Kuten jokaisena vuonna ennen tätä, kesän jälkeen tulee syksy. Syksy merkkaa aikatauluja, kiireitä, menoja, uusia lupauksia uudesta elämästä (miksi juuri syksyllä?). Kesällä sai mennä niin lujaa kuin mieli teki, ja nyt pitäisi totuttautua kuluttamaan koulunpenkkiä kahdeksasta viiteen ja löytää aikaa työlle, samalla hoitaa kissoja ja pitää asunto siistinä. Pitäisi löytää aamulla pimeässä sukalle samanvärinen pari ja opetella kulkemaan korkokengissä. Suklaan sijaan pitäisi ehtiä keittämään kaurapuuro aamulla, mutta syödä se vaikka raejuuston kanssa, ei voisilmää. Hyötyliikuntaa pitäisi harrastaa puoli tuntia päivässä, eikä sitä aikaa saa käyttää päiväunille. Läksyt pitäisi hoitaa, eikä sitäkään aikaa saisi käyttää päiväunille! Hullua! Kellä muka riittää aika tällaiseen? En edes valehtele kun sanon, että yhden käden sormiin mahtuu ne kerrat, jolloin en myöhästynyt koulusta ensimmäisen periodin aikana. Lupauduinko tosiaan tällaiseen?

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

olenko muuttunut?

Melkein kolme ja puoli kuukautta on kulunut tekstistä, jossa kerroin Blindfoldsin jäävän tauolle. Sanoin palaavani ehkä joskus takaisin bloggaamisen pariin, ja tänään tuntui hyvältä idealta avata blogger pitkästä aikaa.
Lupasin julkaista vanhoja postauksia takaisin blogiin, mutta sitä en muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tehnyt. Kaikki vanha teksti tuntui niin vieraalta, varsinkin ne, joissa kerroin silloisesta parisuhteestani. En halunnut niitä tekstejä enää esille, vaikka nykyään olemmekin kavereita. Kaikki muut tekstit taas tuntuivat kovin lapsellisilta ja kaukaisilta, enkä voinut enää samaistua oikein mihinkään, mitä olin kirjoittanut. Kadun joitain julkaisemiani tekstejä.



Mitä on tapahtunut? Noh, oikeastaan kaikki on muuttunut. Ulkoiset puitteet ovat pysyneet samoina, mutta olen huomannut ajattelevani nykyään hyvin eri tavalla kaikesta. Olen tietoisesti pyrkinyt aikuistumaan muuttamalla esimerkiksi pukeutumistyyliäni, ja jollain hassulla tavalla se on vaikuttanut myös siihen, miten käyttäydyn ja kuinka ajattelen itsestäni ja muista. Aikuistumisen vastapainona olen tehnyt tänä kesänä paljon kaikkea typerää, jota en ikinä olisi kuvitellut tekeväni!
Myös työ on muuttanut ajatusmaailmani lisäksi luonnettani. En ole enää se epävarma punastelija, vaan tartun uusiin ja jännittäviinkin tehtäviin aivan erilaisella tarmolla kuin ennen. Aiemmin eteenpäin työntävänä ajatuksena oli pakko, nykyään haluan haastaa itseäni epäonnistumisen uhallakin. Rakastan työtäni, enkä olisi vaikkapa vuosi sitten osannut kuvitella löytäväni sellaista.



Aloitin myös opiskelun uudessa koulussa, mikä ei valitettavasti ole sujunut aivan niin hohdokkaasti kuin toivoin. Tämä johtuu täysin omasta asenteestani ja motivaation suuntaamisesta vääriin paikkoihin, mutta en jaksa huolia. Luulenpa, että koulun alkaessa aika moni valitsee bileillan aamuherätysten sijaan, ja työpäivän koulutöiden sijaan. Arvojärjestys varmasti fiksaantuu ajan kanssa, tällä hetkellä pyrin vain tekemään sitä mistä nautin. Olen mielestäni ansainnut sen :-) Opiskelu on kuitenkin ollut mukavaa ja ihanan haastavaa, vaikka luulinkin nauttivani aivojen rasittamisesta hieman enemmän. 



Entäs rakkaus? Sitä en ole löytänyt, vaikka hätäpäissäni olen jo tosissani etsinytkin. Erosta on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten oikeastaan osaa kuvitella itseäni tyttöystäväksi ihan vielä. Suuri kaipuu on kuitenkin päästä viereen ja jutella työpäivän jälkeen jollekin muullekin kuin kissoille. Vaikka kesä on ollut railakkuuden lisäksi raadollinen oppitunti miehistä, olen optimistinen tulevaisuuden suhteen. Haluaisin kyllä kovasti antaa elämän kantaa, mutta lähinnä minua ärsyttää "lopeta etsiminen, niin löydät" -aforismeja viljelevät neuvojat. Jospa kuitenkin jonain päivänä, täysin yllättäen törmään siihen mieheen, jonka kyljessä on juuri minun kokoiseni tila.



Aiemmin stressasin jatkuvasti blogin päivittämisestä, lukijoiden ja kommenttien saamisesta sekä kuvien ottamisesta, mutta nyt aion jatkaa kirjoittamista hyvällä fiiliksellä. En halua tehdä kompromisseja, vaan kirjoitan silloin, kun minulla on aikaa ja asiaa. Parhaimmillaan kirjoittaminen on rentouttavaa ja puhdistavaa, enkä halua sekoittaa siihen kielteisiä tunteita. Toivottavasti siellä ruudun takana on edelleen ihmisiä, joita blogini vielä kiinnostaa :-)