Ihana sinkkuelämä

Vaikka eron jälkeen kirjoitinkin, etten voi kuvitella koskaan ihastuvani tai löytäväni uutta miestä, olen näiden kuluneiden viikkojen aikana muuttanut mieltäni. Täysin. Olen lähtenyt rohkeasti jututtamaan miehiä joiden olen ennen ajatellut olevan out of my league ja hämmästynyt täysin miten osaankaan jututtaa ja esittää olevani luonteva flirttailija. Olen saanut hyviä ja parempia suudelmia, pari huonoa ja muuta. Olen käynyt Tinder-treffeillä ja tajunnut, että olenkin oikeastaan aika puhelias ja en ollenkaan niin ujo ja epävarma kuin luulin olevani, eikä flirtti ole mitään mitä pitää pakottaa tai esittää; se vaan tulee pintaan kun oikenlainen mies istuu vieressä tai tulee jututtamaan muuten tylsissä juhlissa. Kaipaan läheisyyttä, ja parasta onkin ollut yksinkertaisesti se, kun saa olla vieressä ja pitää kiinni. On jännää löytää näitä uusia puolia itsestäni, en olekaan pelkästään se ylihuolehtiva ja pieniä asioita vatvova Muumimamma vaan aika paljon muutakin. On ollut hauskaa tutustua miesten lisäksi omaan itseeni, ja minä itse olenkin ollut miellyttävin uusi tuttavuus viime aikoina.

Eilen lähdettiin pitkästä aikaa Veeran kanssa valloittamaan kaupunkia! Kolmea eri asua soviteltuani päädyin siihen punaiseen mekkoon, jonka haluan aina pistää ja joka päällä tunnen itseni kuitenkin epämukavaksi ja lihavaksi mutta toisaalta taas näytän aika hyvältä mutta silti kuitenkin ehkä vähän en tiedä apua pömpöttääkö no ei pömpötä apua en tiiä vaihdanko vaatteet no en vaihda lähdetään ennen kuin muutan mieltäni. Päämääränä meillä oli taas Bricks, joka on edelleen Tampereen paras bilemekka. Istuskeltiin pubin puolella ja tanssittiin aivan liian monen Kaija Koon biisin tahtiin, pidettiin yllä Tinder-, Kik- ja Whatsapp-keskusteluja mutta ennen kaikkea nautittiin toistemme seurasta. Ihmettelinkin Veeralle sitä, että vaikka tanssiessa ei tule juteltua tai suurimman osan ajasta edes pidettyä katsekontaktia, olisi aivan eri asia lähteä jonkun muun kanssa tanssimaan. Vähän vieraamman tai muuten vain vieraalla maaperällä olevan tyypin kanssa baarissa tulee helposti kiusallista, ja on jotenkin koko ajan tosi tietoinen siitä, että ei puhuta. Hyvän ystävän kanssa ei tarvitse turhia lörpötellä eikä aika käy pitkäksi, on helppo vaan olla. (Menen ehkä Veeran kanssa naimisiin.) Koko baarissa vallitsi muutenkin hyvä meininki, ja meidän viereen tuli tanssimaan ihana keski-ikäinen bilehile jolla oli todellakin rytmi veressä ja hymy ja hyvä fiilis paistoi kasvoilta ja tarttui muihinkin.

Tanssipuolen auettua tanssittiin hetki kahdestaan, kunnes saatiin tanssiseuraa miehistä, joita juuri aiemmin tiirailtiin hieman kauempaa. En ole mikään tanssilattiahinkuttamisen ylin ystävä, ne noloilut jäivät sinne 18-vuotissekoiluihin... Eikö olekin välillä vaikeaa olla ihminen, kun tulee mieleen jotain vuosikausien takaisia noloja juttuja joita miettii sitten kun yrittää nukahtaa eikä saa unta kun hävettää edelleen ihan törkeän paljon? Noh, eilen tuli kuitenkin hinkutettua vähän, mutta se oli oikeastaan aika hauskaa. Koko tanssia hallitsi hauska ja välitön tunnelma, ja tanssipari luki hyvin kehonkieltä eikä ollut liian päällekäyvä. Jonkin aikaa tanssittiin siinä nelistään ja istuttiin juttelemaan ajan juostessa hirveää vauhtia. Pilkun jälkeen poistuttiin porukalla ja herrasmiehet maksoivat meidänkin taksimatkan kotiovelle. Ilta oli ihan älyttömän mukava, en edes muista milloin olisin viimeksi tavannut selväpäistä kohteliasta herrasmiestä joka on sekä hauska että fiksu. Päällimmäiseksi jäi hymy kasvoille ja suudelma huulille. Aamulla naurettiin vielä illan parhaille jutuille, oli ihana nauraa pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Aamulla (ja kahden tunnin yöunien jälkeen käytän tuota termiä hyvin väljästi) lähdimme vaeltamaan univelkoinemme kohti Amurin Helmeä aamupalalle, varovasti, ettemme kompastuisi omiin silmäpusseihimme. Tapani mukaan söin aivan liikaa ja parin tunnin jälkeen alkoi melkoinen hepuli painaa päälle ja pöytän istunut mies sai myös aamunaurut älyvapaista keskusteluistamme. Kotimatkalla oli lievästi sellainen fiilis, kuin olisin säilönyt aivoni jonnekin selkärepun pikkutaskuista ja jalkalihaksetkin taisivat jäädä Veeran lakanoihin. Viiden kilometrin kotimatkalla pysähdyin penkille levähtämään ainakin neljästi kuten vajaakuntoisilla vanhuksilla on tapana, ja loputonta matkaa raahustaessa aloin yhtäkkiä ymmärtämään pulsuja, jotka vain päättävät ottaa lepiä tien poskessa ruohikon syleilyssä. Jotenkin päädyin kuitenkin kotiin ja pääsin oikeasta ovestakin sisään, ja loppupäivä onkin mennyt melkoisessa pöhnäkoomassa. Univaje saa aikaan omanlaisensa krapulan!

Sain illan aikana kehuja siitä, kuinka hyvältä näytin punaisessa mekossani. Veeran viereen nukahtaessani mietin ääneen, miksi tarvitsin ulkopuolisen kehuja uskoakseni sen, että näytin oikeastaan oikein hyvältä. Veera sanoi koko illan, että näytin hyvältä, itsekin pidin mekosta ja jos joku muu olisi näyttänyt siltä kuin minä, olisin luultavasti ajatellut että onpas hyvin istuva mekko. Silti, olen itseni pahin kriitikko ja vasta palaute saa uskomaan ne positiiviset asiat, joita itsekin peilissä näen ja salaa ajattelen.