Kuinka ironista onkaan se, että minun pitäisi kirjoittaa essee itseni johtamisesta ja ajankäytön hallinnasta, enkä saa millään aikaiseksi aloittaa? Tuntuu, ettei missään välissä ole aikaa alkaa panostamaan esseeseen tai edes aiheeseen liittyvän kirjan löytämiseen, ja tehtävästä olen ollut tietoinen kuitenkin tammikuun alkupuolelta saakka! Aikaa on niin vaikea hallita... Jo pelkkä ajankäytön suunnittelu vie niin paljon aikaa, ettei jäljelle jää yhtään aikaa toteuttaa suunnitelmaa. Välillä asiat kääntyvät päälaelleen siten, että mitä enemmän minun pitäisi tehdä, sitä enemmän ahdistun ja pakenen. Pikainen vilkaisu johtaa nopeasti facebookista linkin kautta iltalehteen, josta tulee mieleen joku hauska juttu, jonka jälkeen löytää itsensä 9GAGista ja tunnin päästä huomaa tuijottaneensa tammikuun parhaita vineja jo 54 minuuttia.
Milloin minusta tuli näin aikuinen, ja elämästä näin täyttä? Lapsena ainoa meno oli koulu, ja sen jälkeen pystyi hillumaan vaikka iltaan saakka leikkikentällä tai kaverin huoneessa omia sanomalehtiä ja tarinakirjoja väsäillen. Nuorenakin koulun jälkeen selvisi vain kevyellä läksykirjojen vilkuilulla, ja lopun ajan pystyi viettämään aikuisuutta suunnitellen ja sitä odottaen, kavereiden kanssa teetä juoden ja typeriä muistoja luoden (tahaton runo).
Nyt... Koulua on paljon, ja pitäisi pysyä muiden tahdissa. Töissä täytyy käydä, jotta pystyn maksamaan vuokran ja pitämään yllä elintasoni. Kissojen kanssa pitäisi ehtiä viettää aikaa, leikittää ja rapsutella. Ystävää pitäisi ehtiä nähdä enemmän, ja poikaystävää, ihastua, nauraa, pohtia ja tutustua. Koti täytyisi pitää puhtaana, koska aikuiset tekee niin. Kaiken tämän lisäksi pitäisi löytää aikaa terveellisen ravinnon valmistamiselle ja liikunnalle, koska hyvän olon lisäksi siitä saa jonkinlaista hyväksyntää. Kaikki ravaavat spinningissä, bodypumpissa ja salilla sen lisäksi, että vetävät kymppejä kokeista, käyvät viikonlopputöissä ja ovat onnellisessa, harmonisessa parisuhteessa, vierailevat vanhempiensa luona usein ja koti on kuin sisustuslehdestä.
Ja minä... minä vain räpiköin, tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olen kuumeessani istunut koko päivän kotona, unohdan deadlinet, syön suklaalevyn päivälliseksi, herään joka aamu väsyneenä vaikka nukun aina yhdeksän tuntia, astiat kerääntyvät tiskipöydälle ja muistan hädintuskin mikä viikonpäivä on meneillään. Mutta tällaista kai se aikuisuus on? Tavallaan nautin siitä, että teen paljon ja saavutan asioita, tai ainakin yritän, mutta välillä se on niin kamalan raskasta. Kai tämä on vain ohimenevä kausi, elämässä kaikki alkoi kasaantua syksyllä. Kevyt, huoleton ja railakas kesä päättyi päivien samalla lyhentyessä ja pimeyden vallatessa minuutti minuutilta enemmän tilaa vuorokaudesta, kun samaan aikaan piti yhtäkkiä yhdistää työnteko koulupäiviin. Liikunnan pitäisi olla positiivinen voimavara, mutta tällä hetkellä se on vain yksi taakka ja tavoite lisää - pakko saavuttaa tietty treenimäärä viikossa, tietty kilomäärä kesään mennessä, tietty kalorimäärä päivässä...
Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että jokin päivä taakka vähenee - tai ainakin huomaan pääseväni maaliin hieman vähemmällä kiroamisella. Tiedän, että haluamaani elämää ja elintasoa ei voi saavuttaa sohvalla makoilemalla, mutta välillä pelottaa, että itse elämä jää kaiken tämän suunnittelemisen ja pullistelun jalkoihin, ja kymmenen vuoden päästä huomaan vain juosseeni paikasta toiseen, ruksailleeni menoja yli kalenterista ja laskeneeni, kuinka paljon saan nukkua, jos nyt nukahdan. Ihailen ihmisiä, joilla on aina terävänä mielessään tavoite ja keinot, katse on aina eteenpäin ja jokaisen saavutetun etapin jälkeen tiedossa on uusi, joka vie entistä pidemmälle. Boheemi makoilu ja haaveilu, taulujen maalailu ja postikorttien keräily ei ole minua, ei ainakaan enää. Kiire ja paine ovat aina olleet mielestäni positiivisia asioita, ja siksi vähän hävettää, etten saa pidettyä lankoja käsissäni niin vakaasti, kuin toivoisin.
