no pojat on poikia ne lupaa muttei palaa

Voi kun mulle tuli hyvä mieli teidän kommenteista ja huikeista kävijämääristä! Vaikka kirjoitin, etten alkaisi ahdistumaan ja stressaamaan, niin kieltämättä pari viime päivää olen miettinyt, että apua mitähän sinne nyt seuraavaksi kirjoittaisi.

Olen aina inhonnut kesän glorifiointia, mua on jotenkin kuvottanut se enkä edes tiedä miksi. Mua oikeastaan aina vähän ahdistaa kesällä, kun on niin kamalan kuuma ja pitäisi pitää pikkuruisia vaatteita muttei kehtaa ja silloin kun kehtaa, palaa heti sekunnissa auringossa. Ikinä ei ole rahaa ja jos sitä on, se johtuu siitä, että viettää koko kesän töissä. Ei siinä mitään erikoista ja ihanaa ole. Tämä kesä oli kuitenkin sellainen, jota varmasti muistelen vielä kurttuisena mummona.

Kävin tanssimassa enemmän kuin laki sallii, kävin treffeillä, vietin miehen kanssa Helsingissä hotellissa viikonloppua, paloin auringossa, kävin Särkänniemessä kaksi kertaa, kävin yksin keskiyöllä uimassa, pelastin ikkunaan törmänneen linnun, join päivässä kolme litraa Zero Cokista, sain kolmelta eri ihmiseltä eri päivinä kehuja siitä, että näytän aivan nuorelta Anne Pohtamolta, olin kerran kovemmassa humalassa kuin koskaan ikinä ja kaatuilin ympäri Ratinan rantaa, olin ihastunut baarimikkoon, tein kesätöitä jotka jatkuivat oikeiksi töiksi, tipuin sängyn ja työpöydän väliin kun yritin istahtaa hieromaan miehen hartioita, lopetin salitreenaamisen, olin tunteeton bitch joka lopetti tapailun koska ei vaan halunnut sitoutua millään tavalla, pyöräilin juhannuksena Kangasalle ja takaisin, jaoin asunnon kämppiksen kanssa, käytin vaatteisiin ja kelloihin enemmän rahaa kuin viimeisenä kahtena vuotena yhteensä, suutelin varattua miestä (parisuhdestatus selvisi vasta jälkeenpäin), itkin kun miehet tuottivat pettymyksen, hymyilin onnistuneen illan jälkeen, heitin pois kaikki teinibilemekkoni, liityin Suomi24 Treffit-sivustolle, aloin kampaamaan hiukseni ja hoitamaan niitä öljyllä, käperryin ventovieraan kainaloon hetken mielijohteesta kahdelta yöllä viattomasti nukkumaan ja söimme aamupalaksi kaurapuuroa hänen äitinsä tekemän omenahillon kera ja katsoimme Elixiriä.

Vaikka monesti valitan, että haluan jo miehen ja haluan jonkun viereen nukkumaan, niin tällä hetkellä myhäilen todella tyytyväisenä yksin isolla sohvallani, kone sylissä, teekuppi pöydällä ja kissa vieressä. Tuossa tuo Elsa nukkuu sikeästi niin onnellisen näköisenä kuin kissa vain voi olla. Se näkee jotain unta ja viiksikarvat väpättää. Näinä hetkinä mietin, puuttuuko mun elämästä oikeasti mitään.

Kuten jokaisena vuonna ennen tätä, kesän jälkeen tulee syksy. Syksy merkkaa aikatauluja, kiireitä, menoja, uusia lupauksia uudesta elämästä (miksi juuri syksyllä?). Kesällä sai mennä niin lujaa kuin mieli teki, ja nyt pitäisi totuttautua kuluttamaan koulunpenkkiä kahdeksasta viiteen ja löytää aikaa työlle, samalla hoitaa kissoja ja pitää asunto siistinä. Pitäisi löytää aamulla pimeässä sukalle samanvärinen pari ja opetella kulkemaan korkokengissä. Suklaan sijaan pitäisi ehtiä keittämään kaurapuuro aamulla, mutta syödä se vaikka raejuuston kanssa, ei voisilmää. Hyötyliikuntaa pitäisi harrastaa puoli tuntia päivässä, eikä sitä aikaa saa käyttää päiväunille. Läksyt pitäisi hoitaa, eikä sitäkään aikaa saisi käyttää päiväunille! Hullua! Kellä muka riittää aika tällaiseen? En edes valehtele kun sanon, että yhden käden sormiin mahtuu ne kerrat, jolloin en myöhästynyt koulusta ensimmäisen periodin aikana. Lupauduinko tosiaan tällaiseen?

olenko muuttunut?

Melkein kolme ja puoli kuukautta on kulunut tekstistä, jossa kerroin Blindfoldsin jäävän tauolle. Sanoin palaavani ehkä joskus takaisin bloggaamisen pariin, ja tänään tuntui hyvältä idealta avata blogger pitkästä aikaa.

Lupasin julkaista vanhoja postauksia takaisin blogiin, mutta sitä en muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tehnyt. Kaikki vanha teksti tuntui niin vieraalta, varsinkin ne, joissa kerroin silloisesta parisuhteestani. En halunnut niitä tekstejä enää esille, vaikka nykyään olemmekin kavereita. Kaikki muut tekstit taas tuntuivat kovin lapsellisilta ja kaukaisilta, enkä voinut enää samaistua oikein mihinkään, mitä olin kirjoittanut. Kadun joitain julkaisemiani tekstejä.

Mitä on tapahtunut? Noh, oikeastaan kaikki on muuttunut. Ulkoiset puitteet ovat pysyneet samoina, mutta olen huomannut ajattelevani nykyään hyvin eri tavalla kaikesta. Olen tietoisesti pyrkinyt aikuistumaan muuttamalla esimerkiksi pukeutumistyyliäni, ja jollain hassulla tavalla se on vaikuttanut myös siihen, miten käyttäydyn ja kuinka ajattelen itsestäni ja muista. Aikuistumisen vastapainona olen tehnyt tänä kesänä paljon kaikkea typerää, jota en ikinä olisi kuvitellut tekeväni!

Myös työ on muuttanut ajatusmaailmani lisäksi luonnettani. En ole enää se epävarma punastelija, vaan tartun uusiin ja jännittäviinkin tehtäviin aivan erilaisella tarmolla kuin ennen. Aiemmin eteenpäin työntävänä ajatuksena oli pakko, nykyään haluan haastaa itseäni epäonnistumisen uhallakin. Rakastan työtäni, enkä olisi vaikkapa vuosi sitten osannut kuvitella löytäväni sellaista.

Aloitin myös opiskelun uudessa koulussa, mikä ei valitettavasti ole sujunut aivan niin hohdokkaasti kuin toivoin. Tämä johtuu täysin omasta asenteestani ja motivaation suuntaamisesta vääriin paikkoihin, mutta en jaksa huolia. Luulenpa, että koulun alkaessa aika moni valitsee bileillan aamuherätysten sijaan, ja työpäivän koulutöiden sijaan. Arvojärjestys varmasti fiksaantuu ajan kanssa, tällä hetkellä pyrin vain tekemään sitä mistä nautin. Olen mielestäni ansainnut sen :-) Opiskelu on kuitenkin ollut mukavaa ja ihanan haastavaa, vaikka luulinkin nauttivani aivojen rasittamisesta hieman enemmän. 

Entäs rakkaus? Sitä en ole löytänyt, vaikka hätäpäissäni olen jo tosissani etsinytkin. Erosta on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten oikeastaan osaa kuvitella itseäni tyttöystäväksi ihan vielä. Suuri kaipuu on kuitenkin päästä viereen ja jutella työpäivän jälkeen jollekin muullekin kuin kissoille. Vaikka kesä on ollut railakkuuden lisäksi raadollinen oppitunti miehistä, olen optimistinen tulevaisuuden suhteen. Haluaisin kyllä kovasti antaa elämän kantaa, mutta lähinnä minua ärsyttää "lopeta etsiminen, niin löydät" -aforismeja viljelevät neuvojat. Jospa kuitenkin jonain päivänä, täysin yllättäen törmään siihen mieheen, jonka kyljessä on juuri minun kokoiseni tila.

Aiemmin stressasin jatkuvasti blogin päivittämisestä, lukijoiden ja kommenttien saamisesta sekä kuvien ottamisesta, mutta nyt aion jatkaa kirjoittamista hyvällä fiiliksellä. En halua tehdä kompromisseja, vaan kirjoitan silloin, kun minulla on aikaa ja asiaa. Parhaimmillaan kirjoittaminen on rentouttavaa ja puhdistavaa, enkä halua sekoittaa siihen kielteisiä tunteita. Toivottavasti siellä ruudun takana on edelleen ihmisiä, joita blogini vielä kiinnostaa :-)