no pojat on poikia ne lupaa muttei palaa

Voi kun mulle tuli hyvä mieli teidän kommenteista ja huikeista kävijämääristä! Vaikka kirjoitin, etten alkaisi ahdistumaan ja stressaamaan, niin kieltämättä pari viime päivää olen miettinyt, että apua mitähän sinne nyt seuraavaksi kirjoittaisi.

Olen aina inhonnut kesän glorifiointia, mua on jotenkin kuvottanut se enkä edes tiedä miksi. Mua oikeastaan aina vähän ahdistaa kesällä, kun on niin kamalan kuuma ja pitäisi pitää pikkuruisia vaatteita muttei kehtaa ja silloin kun kehtaa, palaa heti sekunnissa auringossa. Ikinä ei ole rahaa ja jos sitä on, se johtuu siitä, että viettää koko kesän töissä. Ei siinä mitään erikoista ja ihanaa ole. Tämä kesä oli kuitenkin sellainen, jota varmasti muistelen vielä kurttuisena mummona.

Kävin tanssimassa enemmän kuin laki sallii, kävin treffeillä, vietin miehen kanssa Helsingissä hotellissa viikonloppua, paloin auringossa, kävin Särkänniemessä kaksi kertaa, kävin yksin keskiyöllä uimassa, pelastin ikkunaan törmänneen linnun, join päivässä kolme litraa Zero Cokista, sain kolmelta eri ihmiseltä eri päivinä kehuja siitä, että näytän aivan nuorelta Anne Pohtamolta, olin kerran kovemmassa humalassa kuin koskaan ikinä ja kaatuilin ympäri Ratinan rantaa, olin ihastunut baarimikkoon, tein kesätöitä jotka jatkuivat oikeiksi töiksi, tipuin sängyn ja työpöydän väliin kun yritin istahtaa hieromaan miehen hartioita, lopetin salitreenaamisen, olin tunteeton bitch joka lopetti tapailun koska ei vaan halunnut sitoutua millään tavalla, pyöräilin juhannuksena Kangasalle ja takaisin, jaoin asunnon kämppiksen kanssa, käytin vaatteisiin ja kelloihin enemmän rahaa kuin viimeisenä kahtena vuotena yhteensä, suutelin varattua miestä (parisuhdestatus selvisi vasta jälkeenpäin), itkin kun miehet tuottivat pettymyksen, hymyilin onnistuneen illan jälkeen, heitin pois kaikki teinibilemekkoni, liityin Suomi24 Treffit-sivustolle, aloin kampaamaan hiukseni ja hoitamaan niitä öljyllä, käperryin ventovieraan kainaloon hetken mielijohteesta kahdelta yöllä viattomasti nukkumaan ja söimme aamupalaksi kaurapuuroa hänen äitinsä tekemän omenahillon kera ja katsoimme Elixiriä.

Vaikka monesti valitan, että haluan jo miehen ja haluan jonkun viereen nukkumaan, niin tällä hetkellä myhäilen todella tyytyväisenä yksin isolla sohvallani, kone sylissä, teekuppi pöydällä ja kissa vieressä. Tuossa tuo Elsa nukkuu sikeästi niin onnellisen näköisenä kuin kissa vain voi olla. Se näkee jotain unta ja viiksikarvat väpättää. Näinä hetkinä mietin, puuttuuko mun elämästä oikeasti mitään.

Kuten jokaisena vuonna ennen tätä, kesän jälkeen tulee syksy. Syksy merkkaa aikatauluja, kiireitä, menoja, uusia lupauksia uudesta elämästä (miksi juuri syksyllä?). Kesällä sai mennä niin lujaa kuin mieli teki, ja nyt pitäisi totuttautua kuluttamaan koulunpenkkiä kahdeksasta viiteen ja löytää aikaa työlle, samalla hoitaa kissoja ja pitää asunto siistinä. Pitäisi löytää aamulla pimeässä sukalle samanvärinen pari ja opetella kulkemaan korkokengissä. Suklaan sijaan pitäisi ehtiä keittämään kaurapuuro aamulla, mutta syödä se vaikka raejuuston kanssa, ei voisilmää. Hyötyliikuntaa pitäisi harrastaa puoli tuntia päivässä, eikä sitä aikaa saa käyttää päiväunille. Läksyt pitäisi hoitaa, eikä sitäkään aikaa saisi käyttää päiväunille! Hullua! Kellä muka riittää aika tällaiseen? En edes valehtele kun sanon, että yhden käden sormiin mahtuu ne kerrat, jolloin en myöhästynyt koulusta ensimmäisen periodin aikana. Lupauduinko tosiaan tällaiseen?