Tasan vuosi sitten kirjoitin päiväkirjaani näin: "En enää tiiä kuka oon, mitä haluan, miksi teen jotain ja mikä mun suunnitelma tulevaisuudelle on. Ennen kaikki oli selvää, nyt tulevaisuus tuntuu vaan tyhjältä. En tiiä enää mitä siellä on, ja oonko siellä yksin."
Minulle on aina ollut tärkeää tietää täsmälleen minne olen menossa ja mitä siellä tapahtuu. En voi sietää epätietoisuutta, en ole spontaani ja vihaan sitä kun suunnitelmat muuttuvat. Kun vuosi sitten huolellisesti kasaamani palaset alkoivat putoilla paikoiltaan, oli se minulle shokki. Minua hävetti, kun en saanut pidettyä elämääni kasassa, eikä minulla ollut mitään varmaa. Olen aina halunnut menestyä, tavalla tai toisella, joten oli vaikeaa kohdata se tosiasia, ettei elämä mene aina suunnitelmien mukaan noususuhdanteisesti.
Nuorempana ajattelin, että hankin lapset vasta sitten, kun minulla on vakituinen työ. Silloin se tuntui niin kaukaiselta ajatukselta - nyt minulla on vakituinen työpaikka enkä missään nimessä haluaisi lapsia vielä. Hassua, miten lapsena aikuisuus oli jotain todella kaukaista, mutta se on hiipinyt aivan pikkuhiljaa elämääni ja tässä sitä nyt ollaan - aikuinen minä.
Ajattelin aina, että aikuisuus on sitä, että hoitaa hommat sataprosenttisesti eikä mene sieltä, mistä aita on matalin. Koulu on kuitenkin sujunut viime aikoina sillä periaatteella, että teen sen minkä jaksan, enkä pakota itseäni enempään. Jo tämäkin työmäärä on tuntunut uuvuttavan minut aivan täysin, en saa mitään aikaiseksi kun viimein pääsen kotiin ja olen hädin tuskin availlut tenttikirjoja. On täytynyt antaa itselleni vähän armoa, vaikka muiden silmissä se onkin ehkä vaikuttanut laiskuudelta. Muista ihmisistä napiseminen on kivaa ajanvietettä, mutta pitäisi muistaa, ettei koskaan voi tietää koko tarinaa. Olen luistanut kouluhommista ja se on varmasti ärsyttänyt muita, mutta joinain päivinä olin niin kertakaikkisen väsynyt ja sekaisin, että saatoin sopia menon ja unohtaa sen saman tien. Ja molemmat vaiheet yhden puhelun aikana. Fressin jäsenyys on auttanut paljon, ja todellakin antanut lisää energiaa. Liikunta tuntuu nyt jopa hemmottelulta!
Olen ylpeä siitä, miten pitkälle olen päässyt omin avuin. Yhtään muiden päätöksiä väheksymättä olen todella tyytyväinen siihen, etten jäänyt kotinurkille asumaan, enkä edes Ouluun. En olisi puoltakaan siitä ihmisestä joka nyt olen, ellen olisi lähtenyt kokeilemaan omia siipiäni pelosta huolimatta. Tänä vuonna olen aikuistunut niin paljon, etten edes tunnista vuosi sitten päiväkirjaan kirjoittamiani ajatuksia. Tänä vuonna minut on monellakin tapaa työnnetty lentokoneesta ilman laskuvarjoa, ja olen vain voinut toivoa, että onnistun kasvattamaan siivet ennen kuin maanpinta tulee vastaan. Ja siinä onnistuinkin, aivan itse, aivan yksin. Olen jo pidemmän aikaa lennellyt tukevasti maanpinnan lähettyvillä. Koko syksy on mennyt melkoisessa putkessa, laput silmillä eteenpäin sivuille vilkuilematta, hetkeksikään pysähtymättä. Nyt voisin pysähtyä, tai ainakin hidastaa, ja nauttia toisen seurasta ja lämmöstä.
