Ask her if she wants to stay awhile

Muistan kun aloin lukioikäisenä saamaan huomiota internetissä ja kadulla ja se tuntui niin hyvältä. Tuntui että olin olemassa vain jos sain kehuja ja kauniita sanoja. Baarissa vihellykset ja hipaisut nostivat itsetuntoni katosta läpi ja toisaalta ilta oli täysin pilalla mikäli en saanut edes yhtä silmäniskua tai tanssipyyntöä. Koko minuuteni oli täysin riippuvainen siitä, mitä muut ajattelivat.

Kolmivuotinen parisuhde muutti sen kaiken, ja sen aikana itsetuntoni rakentui muille asioille, terveelle pohjalle. Nyt sinkkuaikana olen huomannut, että kaikki mikä oli teininä jännittävää on nyt ärsyttävää. Kaikki mikä oli aluksi uutta, on nyt ennalta-arvattavaa. Mua turhauttaa ihan törkeän paljon se, että saan jatkuvasti viestejä joissa kehutaan mun ulkonäköä. Olen kaunis, upea, pantava, naisellinen, siis kertakaikkisen mainio beibe. Kun nämä tyhjät sanat loikkii ulos mun puhelimesta päivittäin, niiden merkitys on kadonnut aivan täysin. En edes ajattele olevani mitenkään henkeäsalpaavan kaunis ja erikoislaatuinen naisihminen, mutta olen huomannut toivovani, että edes joskus joku kehuisi sitä kuinka mukava olen. Tai fiksu. Tai hyvää juttuseuraa. Tai mitä tahansa, mihin ei liity kasvot tai rinnat. On harmittavaa istua kahvilla mukavan ihmisen kanssa ja kertoa jotain henkilökohtaista juttua vain huomatakseen, että juttukaverin mielenkiinto on kolmekymmentä senttiä liian alhaalla. Tällaistako on olla sinkku? Onko olemassa niitä Disney-prinssejä, jotka rakastuvat ensisilmäyksellä? Tai missä on minun lobster, Ross? Kuka Tinder-matcheistani on se, joka varastaa minulle sinisen käyrätorven ravintolasta? Kuka on se, kenen nimen maalaisin veneeni kylkeen siitä yksinkertaisesta syystä, etten keksi mitään kauniimpaa sanaa koko maailmassa?

Tinder huutaa yötä päivää, ja vaikka tykkään jutustella, haluaisin tehdä selväksi etten etsi mitään irtosuhdetta enkä kaipaa ketään kehumaan ulkonäköäni, haluaisin vain löytää ihmisen joka saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi, lämpimäksi, hyväksi, onnelliseksi. Vaikka olen ollut yksin vasta näin vähän aikaa, olen huomannut kuinka paljon totuinkaan parisuhteeseen ja kuinka paljon kaipaan sitä, että herätessä joku nukkuu vieressä. Ja se joku nukkuu siinä aina, eikä vain huuruisen illan muistona. Ihmisiä on monenlaisia, mutta minua ei ole luotu olemaan yksin. Heräämään yksin, kokkaamaan aamiaista yksin, katsomaan ohjelmaa yksin, nauramaan huonoille 9GAG -jutuille yksin, käymään suihkussa yksin, nukkumaan yksin. En koe olevani riippuvainen läheisyydestä siinä mielessä, että tarvitsen sitä riippumatta kuka sen tarjoaa. Koen vain niin suurta puolikkuutta tällä hetkellä, puolet minusta on jossain ja yritän paikantaa sitä omaa satamaani iltaisin miettiessäni. Välillä tuntuu että minulla on aavistus paikasta, mutta sitten se katoaa. Ei se ollutkaan mitään, väärä hälytys.

summer breeze

Viimeiset päivät ovat olleet kyllä aivan ihania! Mieli on kevyt ja hyvä, olen iloinen ja jotenkin... vapaa. Vanhoja kuvia katsellessa tuli harmitus, mutta enemmänkin se liittyy sinne menneisyyteen ja menneisiin tapahtumiin, eikä enää toiveeseen siitä että kaikki voisi nyt palata ennalleen. Ilmeisesti olen käynyt jonkun pika-alkeiskurssin sisäisestä rauhasta, koska yhtäkkiä katselen kaikkea hyvin seesteisesti ja kaikki tuntuu tapahtuneen vuosikausia sitten. Kuukauden takaiset tapahtumat ovat kevyen sumun peitossa eivätkä enää vaivaa päivittäin. Parasta tässä on se, etten ole enää vihainen. Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, kaikki tekevät virheitä. Vähän aikaa sitten mietin, että jos me ei oltais muutettu Tampereelle niin kaikki olisi vielä hyvin, mutta ehkäpä näin oli tarkoitus tapahtua jotta molemmat pääsevät kohti jotain vielä parempaa.

Perjantaina menin Veeralle ja tarkoituksena oli lähteä rilluttelemaan. Ajateltiin ensin testata Miami, mutta netissä ei puhuttu siitä kovin kauniisti ja sisäänpääsykin oli epävarma. Päädyttiin sitten taas Bricksiin! Koko ilta laittauduttiin ja humputeltiin, mutta Bricksissä viihdyttiin tällä kertaa vain puolisen tuntia. Koko paikka oli ihan tyhjä ja molempia vähän väsytti... Mulla oli lahjakortti mäkkäriin joten mentiin sitä kautta kotiin hyvissä ajoin. Ärsyttää ihan kamalasti tämä tapa, että ensin ryypätään kotona kahteentoista asti ja vasta yhden aikaan raahaudutaan baariin. Minä ainakin tanssisin mielelläni heti yhdeksästä eteenpäin ja lähtisin kotiin jo yhden aikaan.

Käytiin eilen Anssin kanssa eläinlääkärissä, enkä olisi kyllä villeimmissä unelmissanikaan voinut kuvitella käynnin maksavan niin paljon. Pääasia on kuitenkin, että Ukko tarkistettiin kauttaaltaan ja sai lääkityksen tulehdukseen! Anssi ei ole kovin hyvä matkustamaan, ja jo auton kyydissä huusi kuin syötävä ja myös haisi........  Lähden pääsiäisviikonlopuksi kohti kotikontuja, kun taas kissavahtini jää vastuuseen Anssin lääkitsemisestä. (Kiitos vielä kerran!!) Mukava päästä taas käymään kotona!