life is good and the sun is shining

Aurinkoista keskiviikkoa! Ulkona on ollut koko viikon aivan uskomattoman ihana ilma, ja olen omaksi yllätyksekseni herännyt joka aamu seitsemän aikaan auringon paistaessa suoraan sänkyyni. Koko syksyn ja talven taistelin itseni kanssa siitä, että ylipäätään menin kouluun, saati sitten että olisin joskus ollut ajoissa... Siksi olen keskimääräistä onnellisempi tästä lisääntyneestä valosta. :)

Kouluvuosi alkaa, luojan kiitos, olemaan jo loppusuoralla. Odotan innolla tulevia yksilösuorituspainotteisia periodeja, en todellakaan ole ryhmätyöihminen vaikka olen aina luullut tulevani ongelmitta toimeen kaikkien kanssa. Arvosanoja ja motivaatiota tutkaillessani päähäni putkahti kysymyksiä, joita valmentajanikin minulta keskustelumme aikana kysyi: "Haluatko oikeasti olla täällä? Onko tämä sinun alasi?" Hmm. Ensimmäistä kertaa aloin oikeasti pohtimaan asiaa, sillä tähän mennessä en ollut edes ajatellut keskeyttämisen olevan vaihtoehto. Ensinnäkin siitä yksinkertaisesta syystä, että kun viimein pääsin kouluun, en luopuisi opiskelupaikasta mistään hinnasta. Toiseksi siitä syystä, että olen pitänyt jo kaksi välivuotta ja jättänyt yhdet opinnot kesken. En ehkä enää kehtaisi vaihtaa alaa. Toisaalta taas, kuinka paljon kaduttaisi kymmenen vuoden päästä väärällä alalla työskennellessäni se, etten kehdannut vaihtaa alaa? En ymmärrä miksi uravalinta on minulle niin kamalan vaikeaa. Joka vuosi huomaan miettiväni samaa asiaa vain tullakseni siihen johtopäätökseen, etten vieläkään tiedä yhtään mitä haluan elämälläni tehdä.

Onneksi elämään mahtuu näiden suurten suurien päätöksien lisäksi paljon muutakin. Olen jatkanut vegaanilinjallani, tosin pienesti lipsuen. Viikonloput ovat olleet pahimpia, mutta kerran firmatyöskentelyn venyessä yliajalle jäi kouluruokailu väliin, joten ostin kahviosta juustoleivän. Se oli niin helppo ratkaisu, kun muut vaihtoehdot olisivat olleet lähinnä omena tai banaani. Viikonloppuna taas söin pizzaa ja pari riviä maitosuklaata. Maistuivathan ne tietenkin hyviltä, mutta illalla miettiessäni totesin, etteivät ne olleet tämän harmituksen ja morkkiksen arvoisia. Toki tiesin, ettei vegaaniksi muuntautuminen olisi nopeaa eikä varsinkaan ongelmatonta, mutta olen itsekin toisinaan yllättynyt helppouden mennessä niin huomaamatta aatteen ohitse. Hyviäkin päätöksiä olen tehnyt, kävimme nimittäin Veeran kanssa Bistro Venlassa ja pohdin jo, ottaisinko vuohenjuustosalaatin. Indulgence vai moraalinen valinta? Päädyin kuitenkin tofusalaattiin, ja olin onnellinen että niin tein; yksi parhaista salaateista mitä olen ikinä syönyt! Vatsa tuli ääriään myöten täyteen ja taputin itseäni olalle selätettyäni yhden houkutuksen.

Tämän viikon aloitin reippaasti lintsaamalla koulusta, ja oppitunnin sijaan menin salille. Jostain syystä minulla oli käynnistysvaikeuksia, ja treeni meinasi mennä istuskeluksi. Kaloreita kulutin tunnissa kolmasosan normaalia vähemmän, vaikka viimeisen 20 minuuttia painoinkin menemään hiki valuen! Junnaava treeni jäi kaivertamaan takaraivoon, joten lähdin päivällä vielä kävelylle metsään. Yhteensä kaloreita paloi maanantaina 645, mikä on aika suuri osa 2000 kalorin viikkotavoitettani. :)

Eilen päätin kohdata lihavan ja kömpelön entisen minäni pahimman painajaisen; nopeatemposen aerobic-tunnin! Ilmoittauduin Bodyattackiin, ja jännitin kamalasti. En edes uskaltanut viitata, kun ohjaaja kysyi onko joku ensimmäistä kertaa! En halunnut kertakaikkiaan mitään huomiota itseeni. Ensimmäisten parin minuutin aikana yllätyin sekä siitä, kuinka kovakuntoinen olen, mutta myös siitä, kuinka upeaa kunnon hikijumppa voikaan olla! Ohjaaja oli aivan ihana ja painoin menemään peiliin katselematta, lieskat silmissäni ja sykkeet taivaissa. Yleensä liikunnan päätteeksi ajattelen, että olipa ihana liikkua, nyt en ainakaan lihoa. Tuon tunnin jälkeen ajattelin, että olipa ihana liikkua. Piste. Luulen tavoittaneeni aiemmin vain urbaanilegendaksi luulemani tunteen: liikunnan ilon! Tuntuu, että todellakin löysin sen oman lajini!

Olen menossa tänään vielä uudelleen samalle tunnille, tosin tänään kyseessä on vain puolituntinen. Loppuviikon olenkin niin tiiviisti töissä kiinni, ettei ole juurikaan ylimääräistä aikaa jumpille. Ensi viikolla olen merkinnyt kalenteriini Zumban, saa nähdä miten sen kanssa käy :-)

Aika

Kuinka ironista onkaan se, että minun pitäisi kirjoittaa essee itseni johtamisesta ja ajankäytön hallinnasta, enkä saa millään aikaiseksi aloittaa? Tuntuu, ettei missään välissä ole aikaa alkaa panostamaan esseeseen tai edes aiheeseen liittyvän kirjan löytämiseen, ja tehtävästä olen ollut tietoinen kuitenkin tammikuun alkupuolelta saakka! Aikaa on niin vaikea hallita... Jo pelkkä ajankäytön suunnittelu vie niin paljon aikaa, ettei jäljelle jää yhtään aikaa toteuttaa suunnitelmaa. Välillä asiat kääntyvät päälaelleen siten, että mitä enemmän minun pitäisi tehdä, sitä enemmän ahdistun ja pakenen. Pikainen vilkaisu johtaa nopeasti facebookista linkin kautta iltalehteen, josta tulee mieleen joku hauska juttu, jonka jälkeen löytää itsensä 9GAGista ja tunnin päästä huomaa tuijottaneensa tammikuun parhaita vineja jo 54 minuuttia.

Milloin minusta tuli näin aikuinen, ja elämästä näin täyttä? Lapsena ainoa meno oli koulu, ja sen jälkeen pystyi hillumaan vaikka iltaan saakka leikkikentällä tai kaverin huoneessa omia sanomalehtiä ja tarinakirjoja väsäillen. Nuorenakin koulun jälkeen selvisi vain kevyellä läksykirjojen vilkuilulla, ja lopun ajan pystyi viettämään aikuisuutta suunnitellen ja sitä odottaen, kavereiden kanssa teetä juoden ja typeriä muistoja luoden (tahaton runo).

Nyt... Koulua on paljon, ja pitäisi pysyä muiden tahdissa. Töissä täytyy käydä, jotta pystyn maksamaan vuokran ja pitämään yllä elintasoni. Kissojen kanssa pitäisi ehtiä viettää aikaa, leikittää ja rapsutella. Ystävää pitäisi ehtiä nähdä enemmän, ja poikaystävää, ihastua, nauraa, pohtia ja tutustua. Koti täytyisi pitää puhtaana, koska aikuiset tekee niin. Kaiken tämän lisäksi pitäisi löytää aikaa terveellisen ravinnon valmistamiselle ja liikunnalle, koska hyvän olon lisäksi siitä saa jonkinlaista hyväksyntää. Kaikki ravaavat spinningissä, bodypumpissa ja salilla sen lisäksi, että vetävät kymppejä kokeista, käyvät viikonlopputöissä ja ovat onnellisessa, harmonisessa parisuhteessa, vierailevat vanhempiensa luona usein ja koti on kuin sisustuslehdestä.

Ja minä... minä vain räpiköin, tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olen kuumeessani istunut koko päivän kotona, unohdan deadlinet, syön suklaalevyn päivälliseksi, herään joka aamu väsyneenä vaikka nukun aina yhdeksän tuntia, astiat kerääntyvät tiskipöydälle ja muistan hädintuskin mikä viikonpäivä on meneillään. Mutta tällaista kai se aikuisuus on? Tavallaan nautin siitä, että teen paljon ja saavutan asioita, tai ainakin yritän, mutta välillä se on niin kamalan raskasta. Kai tämä on vain ohimenevä kausi, elämässä kaikki alkoi kasaantua syksyllä. Kevyt, huoleton ja railakas kesä päättyi päivien samalla lyhentyessä ja pimeyden vallatessa minuutti minuutilta enemmän tilaa vuorokaudesta, kun samaan aikaan piti yhtäkkiä yhdistää työnteko koulupäiviin. Liikunnan pitäisi olla positiivinen voimavara, mutta tällä hetkellä se on vain yksi taakka ja tavoite lisää - pakko saavuttaa tietty treenimäärä viikossa, tietty kilomäärä kesään mennessä, tietty kalorimäärä päivässä...

Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että jokin päivä taakka vähenee - tai ainakin huomaan pääseväni maaliin hieman vähemmällä kiroamisella. Tiedän, että haluamaani elämää ja elintasoa ei voi saavuttaa sohvalla makoilemalla, mutta välillä pelottaa, että itse elämä jää kaiken tämän suunnittelemisen ja pullistelun jalkoihin, ja kymmenen vuoden päästä huomaan vain juosseeni paikasta toiseen, ruksailleeni menoja yli kalenterista ja laskeneeni, kuinka paljon saan nukkua, jos nyt nukahdan. Ihailen ihmisiä, joilla on aina terävänä mielessään tavoite ja keinot, katse on aina eteenpäin ja jokaisen saavutetun etapin jälkeen tiedossa on uusi, joka vie entistä pidemmälle. Boheemi makoilu ja haaveilu, taulujen maalailu ja postikorttien keräily ei ole minua, ei ainakaan enää. Kiire ja paine ovat aina olleet mielestäni positiivisia asioita, ja siksi vähän hävettää, etten saa pidettyä lankoja käsissäni niin vakaasti, kuin toivoisin.

Mitä olen oppinut työelämässä?

1. Yritä oppia mahdollisimman paljon parhaalta.
Oma strategiani on aina ollut valkata työpaikan paras, nopein tai ystävällisin tyyppi ja matkia parhaani mukaan. Kiinnitä huomiota pieniinkin eleisiin tai työtapoihin ja kasaa saamistasi opeista itsellesi sopiva paketti.

2. Jos haluat jotain, uskalla pyytää.
Kukaan ei tule ojentamaan uusia työtehtäviä, vapaita, lomia, palkankorotuksia tai joissain tapauksissa edes apua pyytämättä. Muista pitää puolesi ja huolehtia itse omasta osaamisestasi.

3. Tärkeintä työssä on se, että siitä nauttii.
Nuorempana ajattelin, että on aivan sama mitä työtä teen, kunhan siitä maksetaan hyvää palkkaa. En ikinä tekisi unelmatyötäni jos se vain hädin tuskin elättäisi minut, mutta en myöskään jäisi painajaismaiseen työpaikkaan vaikka palkka olisi kuinka hyvä. (Itse en onneksi ole joutunut tuollaista painajaismaista työpaikkaa kokemaan!) Työ vie niin suuren osan elämästäsi, että kannattaa käyttää kaikki se aika paikassa, jossa viihdyt.

4. Ole ylpeä saavutuksistasi.
Jos onnistut jossain erityisen hyvin, ole avoimesti ylpeä itsestäsi, ja palauta mieleesi aina välillä, kuinka hyvältä tuntuikaan onnistua. Kehityskeskusteluissa kerro, missä olet onnistunut tai parantanut huomattavasti. Älä pidä kynttilää vakan alla!

5. Älä suostu kaikkeen
Toisinaan on hyvä tehdä uhrauksia, eli ottaa vastaan työvuoro vaikka olitkin jo suunnitellut muuta menoa tai siirtää lomaasi parilla päivällä yllättävän tilanteen takia. Älä kuitenkaan jousta liikaa. Itse innokkaana tulokkaana ensimmäisessä työpaikassani suostuin lähes kaikkeen, mitä keksittiin pyytää, ja olinkin välillä todella väsynyt ja ahdistunut. Edelleen tuntuu hieman vaikealta kieltäytyä vaikkapa työvuorosta tai muusta avusta, mutta oman jaksamisen kustannuksella ei kannata miellyttää muita. Muista myös mitkä asiat kuuluvat omiin vastuualueisiisi ja työtehtäviisi!

6. Hankkiudu uusiin ja pelottaviin työtehtäviin, mukavuusalueen ulkopuolelle jatkuvasti. Paine lisää onnistumista.
Pahin tilanne uudessa työpaikassa on se, kun joutuu heitetyksi täysin uuteen tilanteeseen - etenkin, jos kyseessä on asiakaspalvelutilanne. Jännittää, pelottaa, punastuttaa, sanat tarttuvat kurkkuun tai sanot jotain aivan typerää... se on normaalia, ja osa prosessia! Ikinä ei voi kehittyä, jos ei mokaile ja rohkeasti lähde kokeilemaan uusia asioita. Pienen paineen alla ainakin itse toimin 110% teholla. Sitäpaitsi, työelämässä ei voi koskaan edetä, mikäli ei puske itse itseään eteenpäin.

7. Ota vastuu omista virheistäsi
Jos mokaat, myönnä se suoraan äläkä yritä peitellä virheitäsi. Vaikka ylpeys hieman kolhiintuukin, opit varmasti miten sama virhe vältetään jatkossa.

8. Kehitä itseäsi jatkuvasti, esimerkiksi oppaita lukemalla ja palautetta pyytämällä.
Et ole koskaan valmis tai täydellinen työntekijä. Jokaisella on aina jotain opittavaa, ja parhaassa tapauksessa myyntisi kasvaa, opit työskentelemään ergonomisemmin tai saat työsi valmiiksi nopeammin. Palautteen saaminen on paras tapa kehittyä, olettaen, että pystyt ottamaan vastaan myös kritiikkiä. Kehittävä palaute koskee työ-minää ja työtapoja, eikä ole millään tavalla henkilökohtaista.

9. Älä polta siltoja takanasi.
Vaikka et aina olisi tyytyväinen jonkun toimintaan, älä päästä suustasti mitään harkitsematonta. Aina ei voi pitää niistä ihmisistä, keiden kanssa työskentelee, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen. Oli tilanne millainen tahansa, muista käyttäytyä arvokkaasti. Rakentavaa palautetta voi ja pitää antaa, mutta järkevästi ja aikuismaisesti. Myös juoruilun kanssa tulee olla tarkkana - ikinä ei tiedä, mikä päätyy väärien ihmisten korviin.

10. Tärkein: tee itsestäsi korvaamaton.
Ole ensimmäisenä paikalla ja lähde viimeisenä. Ole kriittinen oman työsi suhteen, ja vertaa (terveessä määrin) itseäsi muihin. Ole joustava. Ole ystävällinen kaikille. Pyri hoitamaan työsi joka kerta täydellisesti. Jos tähtäät täydelliseen, huonoinakin päivinä päädyt vähintään hyvään tulokseen!