Ihana sinkkuelämä

Vaikka eron jälkeen kirjoitinkin, etten voi kuvitella koskaan ihastuvani tai löytäväni uutta miestä, olen näiden kuluneiden viikkojen aikana muuttanut mieltäni. Täysin. Olen lähtenyt rohkeasti jututtamaan miehiä joiden olen ennen ajatellut olevan out of my league ja hämmästynyt täysin miten osaankaan jututtaa ja esittää olevani luonteva flirttailija. Olen saanut hyviä ja parempia suudelmia, pari huonoa ja muuta. Olen käynyt Tinder-treffeillä ja tajunnut, että olenkin oikeastaan aika puhelias ja en ollenkaan niin ujo ja epävarma kuin luulin olevani, eikä flirtti ole mitään mitä pitää pakottaa tai esittää; se vaan tulee pintaan kun oikenlainen mies istuu vieressä tai tulee jututtamaan muuten tylsissä juhlissa. Kaipaan läheisyyttä, ja parasta onkin ollut yksinkertaisesti se, kun saa olla vieressä ja pitää kiinni. On jännää löytää näitä uusia puolia itsestäni, en olekaan pelkästään se ylihuolehtiva ja pieniä asioita vatvova Muumimamma vaan aika paljon muutakin. On ollut hauskaa tutustua miesten lisäksi omaan itseeni, ja minä itse olenkin ollut miellyttävin uusi tuttavuus viime aikoina.

Eilen lähdettiin pitkästä aikaa Veeran kanssa valloittamaan kaupunkia! Kolmea eri asua soviteltuani päädyin siihen punaiseen mekkoon, jonka haluan aina pistää ja joka päällä tunnen itseni kuitenkin epämukavaksi ja lihavaksi mutta toisaalta taas näytän aika hyvältä mutta silti kuitenkin ehkä vähän en tiedä apua pömpöttääkö no ei pömpötä apua en tiiä vaihdanko vaatteet no en vaihda lähdetään ennen kuin muutan mieltäni. Päämääränä meillä oli taas Bricks, joka on edelleen Tampereen paras bilemekka. Istuskeltiin pubin puolella ja tanssittiin aivan liian monen Kaija Koon biisin tahtiin, pidettiin yllä Tinder-, Kik- ja Whatsapp-keskusteluja mutta ennen kaikkea nautittiin toistemme seurasta. Ihmettelinkin Veeralle sitä, että vaikka tanssiessa ei tule juteltua tai suurimman osan ajasta edes pidettyä katsekontaktia, olisi aivan eri asia lähteä jonkun muun kanssa tanssimaan. Vähän vieraamman tai muuten vain vieraalla maaperällä olevan tyypin kanssa baarissa tulee helposti kiusallista, ja on jotenkin koko ajan tosi tietoinen siitä, että ei puhuta. Hyvän ystävän kanssa ei tarvitse turhia lörpötellä eikä aika käy pitkäksi, on helppo vaan olla. (Menen ehkä Veeran kanssa naimisiin.) Koko baarissa vallitsi muutenkin hyvä meininki, ja meidän viereen tuli tanssimaan ihana keski-ikäinen bilehile jolla oli todellakin rytmi veressä ja hymy ja hyvä fiilis paistoi kasvoilta ja tarttui muihinkin.

Tanssipuolen auettua tanssittiin hetki kahdestaan, kunnes saatiin tanssiseuraa miehistä, joita juuri aiemmin tiirailtiin hieman kauempaa. En ole mikään tanssilattiahinkuttamisen ylin ystävä, ne noloilut jäivät sinne 18-vuotissekoiluihin... Eikö olekin välillä vaikeaa olla ihminen, kun tulee mieleen jotain vuosikausien takaisia noloja juttuja joita miettii sitten kun yrittää nukahtaa eikä saa unta kun hävettää edelleen ihan törkeän paljon? Noh, eilen tuli kuitenkin hinkutettua vähän, mutta se oli oikeastaan aika hauskaa. Koko tanssia hallitsi hauska ja välitön tunnelma, ja tanssipari luki hyvin kehonkieltä eikä ollut liian päällekäyvä. Jonkin aikaa tanssittiin siinä nelistään ja istuttiin juttelemaan ajan juostessa hirveää vauhtia. Pilkun jälkeen poistuttiin porukalla ja herrasmiehet maksoivat meidänkin taksimatkan kotiovelle. Ilta oli ihan älyttömän mukava, en edes muista milloin olisin viimeksi tavannut selväpäistä kohteliasta herrasmiestä joka on sekä hauska että fiksu. Päällimmäiseksi jäi hymy kasvoille ja suudelma huulille. Aamulla naurettiin vielä illan parhaille jutuille, oli ihana nauraa pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Aamulla (ja kahden tunnin yöunien jälkeen käytän tuota termiä hyvin väljästi) lähdimme vaeltamaan univelkoinemme kohti Amurin Helmeä aamupalalle, varovasti, ettemme kompastuisi omiin silmäpusseihimme. Tapani mukaan söin aivan liikaa ja parin tunnin jälkeen alkoi melkoinen hepuli painaa päälle ja pöytän istunut mies sai myös aamunaurut älyvapaista keskusteluistamme. Kotimatkalla oli lievästi sellainen fiilis, kuin olisin säilönyt aivoni jonnekin selkärepun pikkutaskuista ja jalkalihaksetkin taisivat jäädä Veeran lakanoihin. Viiden kilometrin kotimatkalla pysähdyin penkille levähtämään ainakin neljästi kuten vajaakuntoisilla vanhuksilla on tapana, ja loputonta matkaa raahustaessa aloin yhtäkkiä ymmärtämään pulsuja, jotka vain päättävät ottaa lepiä tien poskessa ruohikon syleilyssä. Jotenkin päädyin kuitenkin kotiin ja pääsin oikeasta ovestakin sisään, ja loppupäivä onkin mennyt melkoisessa pöhnäkoomassa. Univaje saa aikaan omanlaisensa krapulan!

Sain illan aikana kehuja siitä, kuinka hyvältä näytin punaisessa mekossani. Veeran viereen nukahtaessani mietin ääneen, miksi tarvitsin ulkopuolisen kehuja uskoakseni sen, että näytin oikeastaan oikein hyvältä. Veera sanoi koko illan, että näytin hyvältä, itsekin pidin mekosta ja jos joku muu olisi näyttänyt siltä kuin minä, olisin luultavasti ajatellut että onpas hyvin istuva mekko. Silti, olen itseni pahin kriitikko ja vasta palaute saa uskomaan ne positiiviset asiat, joita itsekin peilissä näen ja salaa ajattelen.

Minun mieheni

Minun mieheni on hauska. Miehellä on hassu huumorintaju, viekas, nokkela ja älykäs. Yhdessä me nauramme 9GAGia selaillen aamulla, peiton alla, kun ei vielä jaksa nousta mutta ei pysty enää saamaan unen reunasta kiinni. Minun mieheni on lämmin ja turvallinen, ja hänen vieressään on aina tilaa. Jos olen hyvällä tuulella, pääsen halaukseen, jos olen pahalla tuulella, saan halauksen vaikka esitän etten halua. Jos olen surullinen, saan oikein suuren halauksen, mutta en niin suurta, että se surukin mahtuisi mukaan. Se jää ulkopuolelle.

Minun mieheni on itsevarma, minun mieheni tietää mitä haluaa ja hankkii sen. Ei jää katselemaan, miettimään, odottamaan ja pohtimaan vaan tekee. Minun mieheni lukee ja tietää paljon, ja juttelemme aina kaikesta viisaasta ja oudosta, kuten maailmansodista, kastematojen sielunelämästä, siitä kuinka pelottavaa oikeastaan on katsoa avaruusdokumentteja ja mitä tarkoittaa, jos riikinkukko päästää kissan maukumista muistuttavan äänen.

Minun mieheni on hieman pidempi minua, sen verran pidempi, että yltää suukottamaan päälakeani. Samalla mieheni nauraa vähän takkuisille hiuksilleni, mutta yhdessä päätämme, että kampaaminen on turhaa koska hiukset takkuuntuvat aina uudestaan. Minun mieheni tulee viereeni kun seison peilin edessä suupielet alaspäin. Minun mieheni halaa minua ja auttaa ymmärtämään, että olen kaunis. Minun mieheni on sitä mieltä, että minä olen aina kaunis. Myös silloin kun minulla on nuha ja myös silloin kun olen itkenyt ja myös silloin kun suupieleni ovat keltaiset juustonaksuista.

Minun mieheni tykkää kokata. Minun mieheni haluaa kokata kanssani, ja opettaa minulle pieniä kikkoja ja myös sen, miten hänen lempiruokansa oikein tehdään. Painan keinot mieleeni siksi, että minäkin oppisin sen tekemään ja voisin joskus tarjoilla sen vaikka suoraan sänkyyn tai työpäivän päätteeksi yllätyksenä. Minun mieheni leipoo kanssani, ja yhdessä annamme pisteet tuotoksille asteikolla 9-10. Me katsellaan reseptejä ja pohditaan, mitä olisi kiva koittaa ensi kerralla. Välillä meidän täytyy järjestää pieniä kestejä ystäville, koska ei millään jakseta kahdestaan syödä kaikkea sitä hyvää, mitä me leivomme ja kokkaamme.

Minun mieheni haluaa tehdä ja harrastaa minun kanssani. Yhdessä me käymme kirjastossa katselemassa ja selaamassa kirjoja, lainaamme paljon muttemme koskaan muista niitä lukea. Me käymme ulkona muuten vain, me kulutamme viimeiset kolikot teehetkeen kivassa kahvilassa, ja silloin kun pitäisi siivota tai tehdä jotain tärkeää, minun mieheni ja minä otamme siveltimet käteen ja alamme maalaamaan, vaikkei kumpikaan oikeastaan osaa. Me yritämme rakentaa jostain vanhasta jotain uutta, mutta valitettavasti aina mielikuvat eivät kohtaa lopputuloksen kanssa. Mutta se ei meitä haittaa, me yritämme joskus uudestaan. Mutta ei me oikeasti yritetä, me unohdetaan se ja seuraavaksi yritetään jotain muuta.

Minun mieheni pitää eläimistä. Minun mieheni arvostaa muutakin elämää kuin omaansa, ja hän haluaa auttaa. Minun mieheni on empaattinen, huolehtivainen. Noh, ei liian huolehtivainen, koska mihin minä muuten purkaisin kaiken Muumimamma-energiani? Minun mieheni syö karkkia kanssani, mutta aina välillä piilottaa loput etten söisi liikaa. Minulla on tapana syödä liikaa karkkia, vaikka tiedän ettei pitäisi. Minun mieheni auttaa minua. Minun mieheni ei punnitse ruokiaan koska tietää, että se stressaa ja ahdistaa minua. Minun mieheni voi hyvin ja auttaa minuakin voimaan hyvin.

Minun mieheni viihtyy ulkona ja metsässä, kiipeillen, kavuten, kävellen ja juosten. Minun mieheni pukee ulkovaatteet ja nappaa minut kädestä mukaansa. Me yhdessä kuljetaan metsässä ja kuunnellaan ympäröivää elämää. Me katsellaan matoja ja muurahaisia, me säikähdetään hämähäkkejä ja juostaan niitä karkuun vaikka ne roikkuvat seitissään meidän takissa kiinni. Minun mieheni loikkii perässäni kiviä pitkin veden yli pienelle saarelle, vaikka vähän huolestuukin, että riittääkö minun tasapainoni. Kyllä se riittää, vaikka olenkin aika kömpelö. Jos kaadun, minun mieheni tulee viereeni auttamaan minut ylös, hän taluttaa minut kotiin muttei koskaan sano minähän sanoin että noin käy.

Minun mieheni pitää minusta tällaisena kuin olen, ja hänen mielestään kaikki oudot piirteeni ovat herttaisia. Minun mieheni ei suutu jos tiuskin nälkäisenä, minun mieheni halaa minua kun pyydän anteeksi tiuskimistani nälkäisenä. Minun mieheni liittyy joskus mukaan, kun laulan suihkussa. Minun miestäni ei haittaa se, etten aina jaksa viedä tavaroita paikoilleen, vaan piilotan ne sohvan alle. Minun mieheni nauraa kun kysyy missä kameran laturi on ja minä vastaan se on sohvatyynyjen välissä koska piti nopeasti siivota. Minun mieheni ei sano mitään kun rämpytän tuhatta eri nappia tietokoneen jäätyessä. Minun mieheni ymmärtää, minun mieheni rakastaa, minun mieheni arvostaa, minun mieheni kunnioittaa, minun mieheni on rehellinen. Ja vaikken ole häntä vielä tavannutkaan, minä rakastan häntä jo nyt.

ikuisuusongelma - paino

Kuten otsikkokin kertoo, täällä ollaan taas blogin alkulähteillä ja samalla ikuisuusongelman äärellä. Paino. Kilot. Läskit. Massa. Pinta-ala. Salakavalasti kiloja on hiipinyt takaisin parin vuoden takaisesti tähänastisesta huippukunnosta, ja se harmittaa. Haluaisin pystyä lupaamaan itselleni, että todellakin olen elämäni kunnossa esimerkiksi jouluna. Totuus on kuitenkin se, että olen aloittanut "laihdutuskuurin" useammin kuin olen avannut suklaalevyn kääreistään. Päätös kestää pisimmillään pari viikkoa, lyhyimmillään aamupäivän; sitten töissä on tarjolla jotain ihanaa leivosta tai kaupassa nami vaan hypähti koriin tai kaveri tarjoaa ruokaa... Ja niin vain on vahva päätös murtunut ja kuopattu, unohdettu ja peitelty karkkipapereiden sekaan.

Jos totta puhutaan, niin enhän minä oikeasti halua laihduttaa. Minä haluan laihtua ja olla tiukassa kunnossa, mutta en halua laihduttaa. En halua sitoutua mihinkään kalorimäärään, en halua lähteä lenkille kun sataa eikä muutenkaan huvita, en halua kieltäytyä herkuista kun kaikki muutkin niitä syövät, en halua mennä portaita vaan mieluummin hissillä... Ja silti haluaisin olla laihempi. Minulla oli se palava motivaatio ja into pari vuotta sitten, mutta pikkuhiljaa se laantui ja tämän vaikean kevään jälkeen siitä ei ole jäljellä enää yhtään mitään. Muutama kuukausi sitten en syönyt pariin viikkoon kuin murto-osan siitä, mikä minun olisi pitänyt syödä päivässä, sitten ruoka alkoikin maistua ja noh... Sen kyllä huomaa. On aika surullista huomata, että parin vuoden takainen rankka työ on suurimmaksi osaksi kadonnut, ja ne vähäisetkin vatsalihasten rippeet ovat hautautuneet turvallisesti pehmusteidensa alle. Toki näytän eriltä kuin vaikka lukiossa, ja liikunta on antanut tietyt raamit ja ryhdikkyyden, mutta kilot... Noh, tällä hetkellä painan kuusi kiloa enemmän kuin painoin alimmillani. Painan kolme kiloa enemmän kuin keskimääräinen painoni on ollut viimeisen vuoden, mutta silti. Se tuntuu ainakin kymmeneltä kilolta ellei enemmältäkin, enkä liiottele yhtään.

Koska tämä vuosi on alkanut niin kurjasti, olisi mukavaa kääntää tämä loppuvuosi menestykseksi, ja samalla antaa itselleni lahja; saavutettu tavoite. En edes muista milloin olisin viimeksi painanut 60kg, luultavasti joskus 140cm pitkänä ala-asteikäisenä. Lukion laihdutusspurtista lähtien olen unelmoinut, että vaaka joskus näyttäisi niitä kahta numeroa, kuusi ja nolla. Alle pari vuotta sitten olin todella lähellä, kun alin paino oli muistaakseni 62,3kg. Sitten jotain tapahtui, olin kai tyytyväinen tulokseen ja päätin höllätä hieman.

Huono ruokavalio ja liikunnan vähentyminen ja yksipuolistuminen ovat muuttaneet lihaksen ja rasvan suhdetta, ja siksi tuo "vähäinen" kuuden kilon painonnousu näkyy todella selvästi. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, etteivät edes vaatteet sitä peitä! Siispä olen jälleen pohtinut itseni kanssa seuraamuksia. Miksi laihduttaminen tuntui niin helpolta silloin? Paino vain putosi ja lenkkikengät kiisivät aamuasfaltilla. Yksi syy on ehdottomasti se, että olin joko työtön tai tein vajaata työviikkoa, mikä jätti moninkertaisesti enemmän aikaa liikunnalle ja kokkaamiselle. Nyt herään, puuhaan tunnin verran omiani ja lähden joko bussilla tai pyörällä töihin, teen töitä koko päivän jalkeillani, poljen tai kuljen bussilla kotiin, otan nälkäisenä suuhuni ensimmäisen asian mitä jääkaapista näen.. Ja sitten onkin jo nukkumaanmenoaika! Edes vapaapäiviä en jaksa hyödyntää samalla tavalla kuin pari vuotta sitten, vaan ne kuluvat kotona lekotellessa.

Vaikka rakastan helppoa elämää, helppoja ja nopeita ratkaisuja, nautintoa ja herkuttelua, vihaan tätä oloa kun tuntuu tukalalta omassa kehossa. Itsekseni olen tyytyväinen itseeni enkä mieti koko ajan miltä näytän, mutta muiden seurassa epävarmuus ja sen ruma sisko, kateus, nousevat pintaan. Mielessäni huudan kauniille, laihoille, sporttisille naisille ja tuhahdan niille, jotka jäätelön sijaan hörppivät vettä tai bussissa istumisen sijaan reippaasti kävelevät määränpäähänsä. Totuus on, että minäkin olin sellainen, mutta se ihminen kai kerran mukavuudenhaluisuuttaan päätti pitää lepopäivän, joka venyi kahdeksi päiväksi, joka venyi viikoksi, josta pikkuhiljaa muotoutui arki ja entinen normaali aktiivinen päivä olikin enää poikkeustapaus josta sai palkita jollain hyvällä.

Motivaatio on laskenut viimeisen yli puolen vuoden aikana entisestään, kun paino on jostain syystä jumittanut. Muistan joskus ennen joulua "dietanneeni" oikein terveellisesti ja oppikirjan mukaan muutaman viikon, ja paino ei pudonnut grammaakaan; päinvastoin, taisi jopa nousta. Noita ja hieman lyhyempiä kokeiluja on ollut syksyn ja talven aikana, ja kaikki ovat olleet tuloksettomia. Masentaa, kun ei tiedä mitä tekee väärin. Jos syö tosi vähän, paino ei liiku. Jos syö tarkalleen juuri oikean määrän kaloreita, paino ei liiku. Jos "bulkkaa", paino ei liiku.

Syö vähemmän, liiku enemmän. Miten niin yksinkertaisesta asiasta saa näin vaikean?

I told to myself: What the f*ck!?

Bongasin yhtenä päivänä rautatieaseman seinältä julisteen, jossa mainostettiin Semaforissa järjestettäviä Tredun päättäjäisjuhlia. Esiintyjinä Ruudolf ja Musta Barbaari (kenet ottaisin mielelläni aviomieheksi, OTA YHTEYTTÄ), joten superinnoissani odotin tuota tapahtumaa. Eilen se sitten oli, enkä oikeastaan vieläkään ymmärrä mitä tapahtui...

Ostettiin Veeran kanssa liput oikein ennakkoon. Meille sanottiin, että puolenyön aikaan esiintyjät aloittavat, joten kävimme Artturissa istuskelemassa. Ennen kahtatoista lähdettiin valumaan Semaforiin, ja paikan päällä tilattiin vedet. Vesi maksoi euron, mikä on mielestäni aivan törkeän hintaista ellei kyseessä ole monen litran kannu. Odoteltiin, odoteltiin, odoteltiin, ihmeteltiin tökkivää musiikkia ja kauhisteltiin paikan juoppolallin tanssiliikkeitä. Kello oli yksi, kun viimein savu alkoi nousta ja lavalle kuulutettiin esiintyjä...... tanssija. Tredun juhlissa kun oltiin, odotin jotain ysiluokkalaisen hiphop-esitystä, mutta silmäni sulivatkin ulos naamasta kun näin, mikä meitä odotti. Tavisnainen asteli viekoittelevasti alusvaatteissaan lavalle ja aloitti, noh, "eroottisen" "tanssinsa". En voinut tuijottaa esitystä häpeämättä ja toistelin Veeralle järkyttyneenä tapahtuuko tää oikeesti?

Nainen siinä hieroskeli itseään ja pyllisteli jokaiseen ilmansuuntaan, samalla kun vähensi jo vähäistä vaatetustaan entisestään. Mulle oli hyvin epäselvää, kuinka olin päätynyt Barbaarin lihaksien miettimisestä tilanteeseen, jossa muutaman metrin päässä heiluivat tuntemattoman nuoren naisen ulkosynnyttimet? Siinä vaiheessa kun kylän juoppo pääsi lavalle ilmeisesti sylitanssiin, poistuimme Veeran kanssa pahoinvointiin vedoten taka-alalle.

Kun pahin oli ohi, Ruudolf astui lavalle hieman ennen puolta kahta, eikä Barbaaria edelleenkään näkynyt missään. Viimein ymmärsimme luovuttaa ja lähdimme kalpeina kohti Unionia. Suolaisen hinnan maksettuamme (kiitos veera) pääsimme viimein normaaliin paikkaan, hyvään fiilikseen ja letkeän tanssin pariin. Myöhemmin itse Musta Barbaari saapui paikalle seurueineen, ja voin nyt todeta, että mies oli vielä kuumempi livenä kuin kuvissa. :---) (seriously, ota yhteyttä.) Se ei kuitenkaan ollut illan kohokohta, vaan Unionin meno ylipäätään vei voiton tuossa kummallisessa illassa. Sisäänpääsy ja narikka ovat nelinkertaiset verrattuna Bricksiin, mutta ehkäpä täytyy hankkia pari tanssikeikkaa Semaforissa jotta tienaa sisäänpääsyn hinnan. Oli nimittäin vakava haastaja Bricksille! Unionissa nähdään ensi viikonloppuna :-)

Muuten nämä päivät ovat kuluneet lämpimissä merkeissä, lenkkipolulla, töissä, kaupungilla ja puhelin kourassa. Iho punoittaa ihan kiitettävästi ja rajojakin on jo hankittu, kuten kollaasin kuvasta näkyy! Muutama päivä enää työssäoppimista jäljellä, ja pian pääseekin ihan palkkatöihin! Huimaa!

eleven

Kiitos haasteesta !

1. Olen kotiutunut Tampereelle niin tehokkaasti, etten edes muista että tuttu kotimatka oli joskus uusi ja vieras katu vieraassa paikassa vieraiden ihmisten keskellä. Samaan aikaan mietin, voisinko joskus palata pohjoiseen.

2. Olen ihastunut. Hymyilen ja tuhahtelen itsekseni, kun mietin häntä. Tuntuu hyvältä ja typerältä yhtä aikaa.

3. Vielä pari kuukautta sitten olin varma, että haluan monta lasta mutta tällä hetkellä en voi kuvitella koskaan olevani äiti, tai ainakaan hyvä sellainen. Lasten itku ja kitinä busseissa, kaupoissa ja kirppareilla raivostuttaa enemmän kuin koskaan.

4. Mun lapsuuden unelmamies oli MacGyver.

5. Joskus pelkääjän paikalla istuessani yritän leikkiä ajavani autoa. Milloin pitää painaa kaasua, milloin jarrua, milloin sitä kolmatta, miten vaihdekeppiä siirretään... Ja joka kerta olen varmempi päätöksestäni jättää autokoulu osaavimpiin käsiin.

6. En uskaltanut ottaa ala-asteella kummioppilasta, koska pelkäsin että hän inhoaisi minua.

7. Rakastan teettää valokuvia, ja haluaisin että minulla on vanhana kymmeniä kansioita täynnä ihania muistoja elämän varrelta.

8. Luin lapsena ahkerasti unikirjaa ja tulkitsin sen avulla uniani. Nuorena koko juttu oli mielestäni huuhaata, nyt olen taas alkanut kiinnostumaan asiasta. Olisi aika hienoa jos unista saisi vinkkejä niihin asioihin, joita ei ole vielä tietoisella tasolla ymmärtänyt.

9. Mun lempihetki elämässä on se kun herää ja toinen vielä nukkuu. Voi hetken tuijotella ja kuunnella, käpertyä takaisin viereen, pohtia hetken kuinka onnekas onkaan ja jatkaa unia. Kaipaan sitä tunnetta ihan kamalasti.

10. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, ettei appelsiineja tarvitse kuoria. Olen aina harmitellut, että tykkään appelsiineista mutta kuoriminen on niin ikävää, että mieluummin olen kokonaan ilman... Sitten tajusin, että uudehkon keksinnön, veitsen, ansiosta voin lohkota appelsiinin ja syödä suoraan lohkoista. Nerokasta!

11. Koska oon tehny tän haasteen tuhat ja taas tuhat kertaa, en keksiny tähän viimeiseen mitään. Olin jo niin epätoivoinen, että etsin confession bearilta apua. :-D En löytänyt mitään tunnustettavaa!

Ask her if she wants to stay awhile

Muistan kun aloin lukioikäisenä saamaan huomiota internetissä ja kadulla ja se tuntui niin hyvältä. Tuntui että olin olemassa vain jos sain kehuja ja kauniita sanoja. Baarissa vihellykset ja hipaisut nostivat itsetuntoni katosta läpi ja toisaalta ilta oli täysin pilalla mikäli en saanut edes yhtä silmäniskua tai tanssipyyntöä. Koko minuuteni oli täysin riippuvainen siitä, mitä muut ajattelivat.

Kolmivuotinen parisuhde muutti sen kaiken, ja sen aikana itsetuntoni rakentui muille asioille, terveelle pohjalle. Nyt sinkkuaikana olen huomannut, että kaikki mikä oli teininä jännittävää on nyt ärsyttävää. Kaikki mikä oli aluksi uutta, on nyt ennalta-arvattavaa. Mua turhauttaa ihan törkeän paljon se, että saan jatkuvasti viestejä joissa kehutaan mun ulkonäköä. Olen kaunis, upea, pantava, naisellinen, siis kertakaikkisen mainio beibe. Kun nämä tyhjät sanat loikkii ulos mun puhelimesta päivittäin, niiden merkitys on kadonnut aivan täysin. En edes ajattele olevani mitenkään henkeäsalpaavan kaunis ja erikoislaatuinen naisihminen, mutta olen huomannut toivovani, että edes joskus joku kehuisi sitä kuinka mukava olen. Tai fiksu. Tai hyvää juttuseuraa. Tai mitä tahansa, mihin ei liity kasvot tai rinnat. On harmittavaa istua kahvilla mukavan ihmisen kanssa ja kertoa jotain henkilökohtaista juttua vain huomatakseen, että juttukaverin mielenkiinto on kolmekymmentä senttiä liian alhaalla. Tällaistako on olla sinkku? Onko olemassa niitä Disney-prinssejä, jotka rakastuvat ensisilmäyksellä? Tai missä on minun lobster, Ross? Kuka Tinder-matcheistani on se, joka varastaa minulle sinisen käyrätorven ravintolasta? Kuka on se, kenen nimen maalaisin veneeni kylkeen siitä yksinkertaisesta syystä, etten keksi mitään kauniimpaa sanaa koko maailmassa?

Tinder huutaa yötä päivää, ja vaikka tykkään jutustella, haluaisin tehdä selväksi etten etsi mitään irtosuhdetta enkä kaipaa ketään kehumaan ulkonäköäni, haluaisin vain löytää ihmisen joka saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi, lämpimäksi, hyväksi, onnelliseksi. Vaikka olen ollut yksin vasta näin vähän aikaa, olen huomannut kuinka paljon totuinkaan parisuhteeseen ja kuinka paljon kaipaan sitä, että herätessä joku nukkuu vieressä. Ja se joku nukkuu siinä aina, eikä vain huuruisen illan muistona. Ihmisiä on monenlaisia, mutta minua ei ole luotu olemaan yksin. Heräämään yksin, kokkaamaan aamiaista yksin, katsomaan ohjelmaa yksin, nauramaan huonoille 9GAG -jutuille yksin, käymään suihkussa yksin, nukkumaan yksin. En koe olevani riippuvainen läheisyydestä siinä mielessä, että tarvitsen sitä riippumatta kuka sen tarjoaa. Koen vain niin suurta puolikkuutta tällä hetkellä, puolet minusta on jossain ja yritän paikantaa sitä omaa satamaani iltaisin miettiessäni. Välillä tuntuu että minulla on aavistus paikasta, mutta sitten se katoaa. Ei se ollutkaan mitään, väärä hälytys.

the rest is still unwritten

Feel the rain on your skin
No one else can feel it for you
Only you can let it in
No one else, no one else
Can speak the words on your lips
Drench yourself in words unspoken
Live your life with arms wide open
Today is where your book begins
The rest is still unwritten

Oon ihastunut instagramiin niin kovasti, etten oikein tahdo saada aikaiseksi kunnollista postausta blogin puolelle! Hassua, kun siirryin kivikaudelta Android-kaudelle, en oikein ymmärtänyt että mitä kuvia siellä instassa pitäisi muka jakaa, ei mulla oo sinne mitään asiaa. Hehe, kummasti siihenkin kelkkaan on päässyt mukaan!

Maanantaina aamusta oli omituinen olo kurkussa, ja lounaan jälkeen tuntuikin jo niin hassulta että täytyi poistua töistä kotiin. Olen ollut nyt tiistain ja keskiviikon saikulla, ja olo on jo paljon parempi. Eilen oli koko ajan sellainen olo, että iskeekö se flunssa nyt sieltä vai ei, välillä oli hyvä olo ja välillä halusi vain tunkeutua yhä syvemmälle peittojen sekaan. Huomenna pääsen kuitenkin takaisin töihin!

Mulla on koko ajan sellainen olo, että kohta tapahtuu jotain erikoisen hyvää ja ihanaa. Koko ajan sellainen pieni kutina varpaissa (hyi, tuo kuulosti joltain jalkasieneltä), ja pieni hymy kasvoilla. Kadulla kävellessä mietin, että kuka tahansa vastaantulijoista voisi olla se oikea ja mitä vaan voi tapahtua. Kun aiemmin kuljin laput silmillä kieltäen huonot asiat ja estäen hyvät asiat, nyt tuntuu kuin jokainen ovi olisi räjäytetty auki ja minun tehtäväni on vain astua sisään ja tutkia mitä kullakin huoneella on tarjottavanaan. On totta, että negatiivisuus houkuttaa lisää negatiivisuutta, kun taas positiivisuus ja vastaanottavaisuus vetävät puoleensa lisää hyviä asioita ja uusia mahdollisuuksia. Täytyy vain uskaltaa hypätä, ottaa se ratkaiseva askel ja nostaa ankkuri. Jankutan koko ajan täällä blogissa sitä kuinka onnellinen olen ja se alkaa varmaan pikkuhiljaa ärsyttämään. On hienoa tuntea itsensä jotenkin puhtaaksi ja vapaaksi, ja toisaalta ei ole mitään mitä voisi syyttää pieleen menevistä asioista. On pakko kohdata itsensä ja puhutella, mikä on samalla pelottavaa ja huojentavaa. En tarkoita että parisuhde olisi jotenkin alistanut tai tukahduttanut minua, vaan tein sen ihan itse. Olin jotenkin... liian avovaimo ja kihlattu, enkä tarpeeksi ihan vaan minä. Nyt kun ei ole muuta jäljellä kuin minä itse, täytyy tulla sujuiksi sen sisimpänsä kanssa.

Netissä on pyörinyt jo jonkin aikaa Brookie-reseptejä, ja tänään päätinkin taikoa itselleni ja kämppikselle moisen herkun. Brookie on siis brownien ja cookien yhdistelmä, jonka olemassaolo jääkaapissani ei ainakaan auta painonpudotuksen suhteen. Brookie on parasta lämpimänä, ainakin minun mielestäni :-) Itse tein tällä ohjeella. Seuraavalla kerralla aion käyttää hieman vähemmän sokeria, tämä brookie oli jopa minulle hitusen liian makea ja tumman suklaan maku jäi sokerin jalkoihin.

Ps. Oon tehny ihania löytöjä kirppareilta, ja kaikkien tapojeni vastaisesti mun täytyy ehkä tehdä esittelypostaus niistä!!