no pojat on poikia ne lupaa muttei palaa

Voi kun mulle tuli hyvä mieli teidän kommenteista ja huikeista kävijämääristä! Vaikka kirjoitin, etten alkaisi ahdistumaan ja stressaamaan, niin kieltämättä pari viime päivää olen miettinyt, että apua mitähän sinne nyt seuraavaksi kirjoittaisi.

Olen aina inhonnut kesän glorifiointia, mua on jotenkin kuvottanut se enkä edes tiedä miksi. Mua oikeastaan aina vähän ahdistaa kesällä, kun on niin kamalan kuuma ja pitäisi pitää pikkuruisia vaatteita muttei kehtaa ja silloin kun kehtaa, palaa heti sekunnissa auringossa. Ikinä ei ole rahaa ja jos sitä on, se johtuu siitä, että viettää koko kesän töissä. Ei siinä mitään erikoista ja ihanaa ole. Tämä kesä oli kuitenkin sellainen, jota varmasti muistelen vielä kurttuisena mummona.

Kävin tanssimassa enemmän kuin laki sallii, kävin treffeillä, vietin miehen kanssa Helsingissä hotellissa viikonloppua, paloin auringossa, kävin Särkänniemessä kaksi kertaa, kävin yksin keskiyöllä uimassa, pelastin ikkunaan törmänneen linnun, join päivässä kolme litraa Zero Cokista, sain kolmelta eri ihmiseltä eri päivinä kehuja siitä, että näytän aivan nuorelta Anne Pohtamolta, olin kerran kovemmassa humalassa kuin koskaan ikinä ja kaatuilin ympäri Ratinan rantaa, olin ihastunut baarimikkoon, tein kesätöitä jotka jatkuivat oikeiksi töiksi, tipuin sängyn ja työpöydän väliin kun yritin istahtaa hieromaan miehen hartioita, lopetin salitreenaamisen, olin tunteeton bitch joka lopetti tapailun koska ei vaan halunnut sitoutua millään tavalla, pyöräilin juhannuksena Kangasalle ja takaisin, jaoin asunnon kämppiksen kanssa, käytin vaatteisiin ja kelloihin enemmän rahaa kuin viimeisenä kahtena vuotena yhteensä, suutelin varattua miestä (parisuhdestatus selvisi vasta jälkeenpäin), itkin kun miehet tuottivat pettymyksen, hymyilin onnistuneen illan jälkeen, heitin pois kaikki teinibilemekkoni, liityin Suomi24 Treffit-sivustolle, aloin kampaamaan hiukseni ja hoitamaan niitä öljyllä, käperryin ventovieraan kainaloon hetken mielijohteesta kahdelta yöllä viattomasti nukkumaan ja söimme aamupalaksi kaurapuuroa hänen äitinsä tekemän omenahillon kera ja katsoimme Elixiriä.

Vaikka monesti valitan, että haluan jo miehen ja haluan jonkun viereen nukkumaan, niin tällä hetkellä myhäilen todella tyytyväisenä yksin isolla sohvallani, kone sylissä, teekuppi pöydällä ja kissa vieressä. Tuossa tuo Elsa nukkuu sikeästi niin onnellisen näköisenä kuin kissa vain voi olla. Se näkee jotain unta ja viiksikarvat väpättää. Näinä hetkinä mietin, puuttuuko mun elämästä oikeasti mitään.

Kuten jokaisena vuonna ennen tätä, kesän jälkeen tulee syksy. Syksy merkkaa aikatauluja, kiireitä, menoja, uusia lupauksia uudesta elämästä (miksi juuri syksyllä?). Kesällä sai mennä niin lujaa kuin mieli teki, ja nyt pitäisi totuttautua kuluttamaan koulunpenkkiä kahdeksasta viiteen ja löytää aikaa työlle, samalla hoitaa kissoja ja pitää asunto siistinä. Pitäisi löytää aamulla pimeässä sukalle samanvärinen pari ja opetella kulkemaan korkokengissä. Suklaan sijaan pitäisi ehtiä keittämään kaurapuuro aamulla, mutta syödä se vaikka raejuuston kanssa, ei voisilmää. Hyötyliikuntaa pitäisi harrastaa puoli tuntia päivässä, eikä sitä aikaa saa käyttää päiväunille. Läksyt pitäisi hoitaa, eikä sitäkään aikaa saisi käyttää päiväunille! Hullua! Kellä muka riittää aika tällaiseen? En edes valehtele kun sanon, että yhden käden sormiin mahtuu ne kerrat, jolloin en myöhästynyt koulusta ensimmäisen periodin aikana. Lupauduinko tosiaan tällaiseen?

olenko muuttunut?

Melkein kolme ja puoli kuukautta on kulunut tekstistä, jossa kerroin Blindfoldsin jäävän tauolle. Sanoin palaavani ehkä joskus takaisin bloggaamisen pariin, ja tänään tuntui hyvältä idealta avata blogger pitkästä aikaa.

Lupasin julkaista vanhoja postauksia takaisin blogiin, mutta sitä en muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tehnyt. Kaikki vanha teksti tuntui niin vieraalta, varsinkin ne, joissa kerroin silloisesta parisuhteestani. En halunnut niitä tekstejä enää esille, vaikka nykyään olemmekin kavereita. Kaikki muut tekstit taas tuntuivat kovin lapsellisilta ja kaukaisilta, enkä voinut enää samaistua oikein mihinkään, mitä olin kirjoittanut. Kadun joitain julkaisemiani tekstejä.

Mitä on tapahtunut? Noh, oikeastaan kaikki on muuttunut. Ulkoiset puitteet ovat pysyneet samoina, mutta olen huomannut ajattelevani nykyään hyvin eri tavalla kaikesta. Olen tietoisesti pyrkinyt aikuistumaan muuttamalla esimerkiksi pukeutumistyyliäni, ja jollain hassulla tavalla se on vaikuttanut myös siihen, miten käyttäydyn ja kuinka ajattelen itsestäni ja muista. Aikuistumisen vastapainona olen tehnyt tänä kesänä paljon kaikkea typerää, jota en ikinä olisi kuvitellut tekeväni!

Myös työ on muuttanut ajatusmaailmani lisäksi luonnettani. En ole enää se epävarma punastelija, vaan tartun uusiin ja jännittäviinkin tehtäviin aivan erilaisella tarmolla kuin ennen. Aiemmin eteenpäin työntävänä ajatuksena oli pakko, nykyään haluan haastaa itseäni epäonnistumisen uhallakin. Rakastan työtäni, enkä olisi vaikkapa vuosi sitten osannut kuvitella löytäväni sellaista.

Aloitin myös opiskelun uudessa koulussa, mikä ei valitettavasti ole sujunut aivan niin hohdokkaasti kuin toivoin. Tämä johtuu täysin omasta asenteestani ja motivaation suuntaamisesta vääriin paikkoihin, mutta en jaksa huolia. Luulenpa, että koulun alkaessa aika moni valitsee bileillan aamuherätysten sijaan, ja työpäivän koulutöiden sijaan. Arvojärjestys varmasti fiksaantuu ajan kanssa, tällä hetkellä pyrin vain tekemään sitä mistä nautin. Olen mielestäni ansainnut sen :-) Opiskelu on kuitenkin ollut mukavaa ja ihanan haastavaa, vaikka luulinkin nauttivani aivojen rasittamisesta hieman enemmän. 

Entäs rakkaus? Sitä en ole löytänyt, vaikka hätäpäissäni olen jo tosissani etsinytkin. Erosta on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten oikeastaan osaa kuvitella itseäni tyttöystäväksi ihan vielä. Suuri kaipuu on kuitenkin päästä viereen ja jutella työpäivän jälkeen jollekin muullekin kuin kissoille. Vaikka kesä on ollut railakkuuden lisäksi raadollinen oppitunti miehistä, olen optimistinen tulevaisuuden suhteen. Haluaisin kyllä kovasti antaa elämän kantaa, mutta lähinnä minua ärsyttää "lopeta etsiminen, niin löydät" -aforismeja viljelevät neuvojat. Jospa kuitenkin jonain päivänä, täysin yllättäen törmään siihen mieheen, jonka kyljessä on juuri minun kokoiseni tila.

Aiemmin stressasin jatkuvasti blogin päivittämisestä, lukijoiden ja kommenttien saamisesta sekä kuvien ottamisesta, mutta nyt aion jatkaa kirjoittamista hyvällä fiiliksellä. En halua tehdä kompromisseja, vaan kirjoitan silloin, kun minulla on aikaa ja asiaa. Parhaimmillaan kirjoittaminen on rentouttavaa ja puhdistavaa, enkä halua sekoittaa siihen kielteisiä tunteita. Toivottavasti siellä ruudun takana on edelleen ihmisiä, joita blogini vielä kiinnostaa :-)

the last page

Aiemmin olen ääneenkin pohtinut blogin kohtaloa, ja tänään päätin, että on aika laittaa Blindfolds nukkumaan. Tämä blogi ei anna minulle enää mitään, eikä minulla ole antaa mitään sille; en muista ikinä ottaa kuvia enkä oikeastaan haluakaan, en jaksa kirjoittaa mistään mitä tapahtuu enkä muutenkaan koe olevani millään tavalla kiinnostavassa elämäntilanteessa julkista blogia ajatellen. Tavalliset päivät ovat liian tavallisia ja jännittävät päivät ovat enemmänkin päiväkirjamateriaalia.

Kiitos teille lukijoille, kaikille 111 rekisteröityneelle sekä teille muillekin jotka blogiani luitte ja kommentoitte! Piilotin kaikki postaukset, mutta saatan ehkä käydä niitä läpi ja julkaista uudelleen suosikkejani, suurin osa vanhemmista postauksista nimittäin saa aikaan vain häpeää ja punastelua :-D Siitä huomaakin, kuinka aika on ajanut ohi minun pienestä blogistani! Kirjoittelu sopi aiempaan elämäntilanteeseen, hassuttelin ja kuvasin jokaisen käänteen ja julkaisin ne luettavaksi. Nyt mietin liian kriittisesti kaikkea mitä julkaisen, olen jotenkin liian tietoinen siitä, että tututkin lukevat näitä ajatuksia, joiden soisin olevan vain yleismaailmallista pohdintaa eikä niitä yhdistettäisi minuun. Vaikea juttu selittää, ymmärtääkö joku mitä tarkoitan?

Ehkäpä joku päivä palaan bloggaamisen pariin, mutta ainakaan tällä hetkellä ei tunnu siltä. Luen kuitenkin edelleen teidän blogejanne, joten ihan näin helposti ette minusta pääse eroon. :-)

Mukavaa heinäkuuta, heippa!

PS. Viimein minua onnisti. Pääsin TAMKiin opiskelemaan liiketaloutta!

Ihana sinkkuelämä

Vaikka eron jälkeen kirjoitinkin, etten voi kuvitella koskaan ihastuvani tai löytäväni uutta miestä, olen näiden kuluneiden viikkojen aikana muuttanut mieltäni. Täysin. Olen lähtenyt rohkeasti jututtamaan miehiä joiden olen ennen ajatellut olevan out of my league ja hämmästynyt täysin miten osaankaan jututtaa ja esittää olevani luonteva flirttailija. Olen saanut hyviä ja parempia suudelmia, pari huonoa ja muuta. Olen käynyt Tinder-treffeillä ja tajunnut, että olenkin oikeastaan aika puhelias ja en ollenkaan niin ujo ja epävarma kuin luulin olevani, eikä flirtti ole mitään mitä pitää pakottaa tai esittää; se vaan tulee pintaan kun oikenlainen mies istuu vieressä tai tulee jututtamaan muuten tylsissä juhlissa. Kaipaan läheisyyttä, ja parasta onkin ollut yksinkertaisesti se, kun saa olla vieressä ja pitää kiinni. On jännää löytää näitä uusia puolia itsestäni, en olekaan pelkästään se ylihuolehtiva ja pieniä asioita vatvova Muumimamma vaan aika paljon muutakin. On ollut hauskaa tutustua miesten lisäksi omaan itseeni, ja minä itse olenkin ollut miellyttävin uusi tuttavuus viime aikoina.

Eilen lähdettiin pitkästä aikaa Veeran kanssa valloittamaan kaupunkia! Kolmea eri asua soviteltuani päädyin siihen punaiseen mekkoon, jonka haluan aina pistää ja joka päällä tunnen itseni kuitenkin epämukavaksi ja lihavaksi mutta toisaalta taas näytän aika hyvältä mutta silti kuitenkin ehkä vähän en tiedä apua pömpöttääkö no ei pömpötä apua en tiiä vaihdanko vaatteet no en vaihda lähdetään ennen kuin muutan mieltäni. Päämääränä meillä oli taas Bricks, joka on edelleen Tampereen paras bilemekka. Istuskeltiin pubin puolella ja tanssittiin aivan liian monen Kaija Koon biisin tahtiin, pidettiin yllä Tinder-, Kik- ja Whatsapp-keskusteluja mutta ennen kaikkea nautittiin toistemme seurasta. Ihmettelinkin Veeralle sitä, että vaikka tanssiessa ei tule juteltua tai suurimman osan ajasta edes pidettyä katsekontaktia, olisi aivan eri asia lähteä jonkun muun kanssa tanssimaan. Vähän vieraamman tai muuten vain vieraalla maaperällä olevan tyypin kanssa baarissa tulee helposti kiusallista, ja on jotenkin koko ajan tosi tietoinen siitä, että ei puhuta. Hyvän ystävän kanssa ei tarvitse turhia lörpötellä eikä aika käy pitkäksi, on helppo vaan olla. (Menen ehkä Veeran kanssa naimisiin.) Koko baarissa vallitsi muutenkin hyvä meininki, ja meidän viereen tuli tanssimaan ihana keski-ikäinen bilehile jolla oli todellakin rytmi veressä ja hymy ja hyvä fiilis paistoi kasvoilta ja tarttui muihinkin.

Tanssipuolen auettua tanssittiin hetki kahdestaan, kunnes saatiin tanssiseuraa miehistä, joita juuri aiemmin tiirailtiin hieman kauempaa. En ole mikään tanssilattiahinkuttamisen ylin ystävä, ne noloilut jäivät sinne 18-vuotissekoiluihin... Eikö olekin välillä vaikeaa olla ihminen, kun tulee mieleen jotain vuosikausien takaisia noloja juttuja joita miettii sitten kun yrittää nukahtaa eikä saa unta kun hävettää edelleen ihan törkeän paljon? Noh, eilen tuli kuitenkin hinkutettua vähän, mutta se oli oikeastaan aika hauskaa. Koko tanssia hallitsi hauska ja välitön tunnelma, ja tanssipari luki hyvin kehonkieltä eikä ollut liian päällekäyvä. Jonkin aikaa tanssittiin siinä nelistään ja istuttiin juttelemaan ajan juostessa hirveää vauhtia. Pilkun jälkeen poistuttiin porukalla ja herrasmiehet maksoivat meidänkin taksimatkan kotiovelle. Ilta oli ihan älyttömän mukava, en edes muista milloin olisin viimeksi tavannut selväpäistä kohteliasta herrasmiestä joka on sekä hauska että fiksu. Päällimmäiseksi jäi hymy kasvoille ja suudelma huulille. Aamulla naurettiin vielä illan parhaille jutuille, oli ihana nauraa pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Aamulla (ja kahden tunnin yöunien jälkeen käytän tuota termiä hyvin väljästi) lähdimme vaeltamaan univelkoinemme kohti Amurin Helmeä aamupalalle, varovasti, ettemme kompastuisi omiin silmäpusseihimme. Tapani mukaan söin aivan liikaa ja parin tunnin jälkeen alkoi melkoinen hepuli painaa päälle ja pöytän istunut mies sai myös aamunaurut älyvapaista keskusteluistamme. Kotimatkalla oli lievästi sellainen fiilis, kuin olisin säilönyt aivoni jonnekin selkärepun pikkutaskuista ja jalkalihaksetkin taisivat jäädä Veeran lakanoihin. Viiden kilometrin kotimatkalla pysähdyin penkille levähtämään ainakin neljästi kuten vajaakuntoisilla vanhuksilla on tapana, ja loputonta matkaa raahustaessa aloin yhtäkkiä ymmärtämään pulsuja, jotka vain päättävät ottaa lepiä tien poskessa ruohikon syleilyssä. Jotenkin päädyin kuitenkin kotiin ja pääsin oikeasta ovestakin sisään, ja loppupäivä onkin mennyt melkoisessa pöhnäkoomassa. Univaje saa aikaan omanlaisensa krapulan!

Sain illan aikana kehuja siitä, kuinka hyvältä näytin punaisessa mekossani. Veeran viereen nukahtaessani mietin ääneen, miksi tarvitsin ulkopuolisen kehuja uskoakseni sen, että näytin oikeastaan oikein hyvältä. Veera sanoi koko illan, että näytin hyvältä, itsekin pidin mekosta ja jos joku muu olisi näyttänyt siltä kuin minä, olisin luultavasti ajatellut että onpas hyvin istuva mekko. Silti, olen itseni pahin kriitikko ja vasta palaute saa uskomaan ne positiiviset asiat, joita itsekin peilissä näen ja salaa ajattelen.

Minun mieheni

Minun mieheni on hauska. Miehellä on hassu huumorintaju, viekas, nokkela ja älykäs. Yhdessä me nauramme 9GAGia selaillen aamulla, peiton alla, kun ei vielä jaksa nousta mutta ei pysty enää saamaan unen reunasta kiinni. Minun mieheni on lämmin ja turvallinen, ja hänen vieressään on aina tilaa. Jos olen hyvällä tuulella, pääsen halaukseen, jos olen pahalla tuulella, saan halauksen vaikka esitän etten halua. Jos olen surullinen, saan oikein suuren halauksen, mutta en niin suurta, että se surukin mahtuisi mukaan. Se jää ulkopuolelle.

Minun mieheni on itsevarma, minun mieheni tietää mitä haluaa ja hankkii sen. Ei jää katselemaan, miettimään, odottamaan ja pohtimaan vaan tekee. Minun mieheni lukee ja tietää paljon, ja juttelemme aina kaikesta viisaasta ja oudosta, kuten maailmansodista, kastematojen sielunelämästä, siitä kuinka pelottavaa oikeastaan on katsoa avaruusdokumentteja ja mitä tarkoittaa, jos riikinkukko päästää kissan maukumista muistuttavan äänen.

Minun mieheni on hieman pidempi minua, sen verran pidempi, että yltää suukottamaan päälakeani. Samalla mieheni nauraa vähän takkuisille hiuksilleni, mutta yhdessä päätämme, että kampaaminen on turhaa koska hiukset takkuuntuvat aina uudestaan. Minun mieheni tulee viereeni kun seison peilin edessä suupielet alaspäin. Minun mieheni halaa minua ja auttaa ymmärtämään, että olen kaunis. Minun mieheni on sitä mieltä, että minä olen aina kaunis. Myös silloin kun minulla on nuha ja myös silloin kun olen itkenyt ja myös silloin kun suupieleni ovat keltaiset juustonaksuista.

Minun mieheni tykkää kokata. Minun mieheni haluaa kokata kanssani, ja opettaa minulle pieniä kikkoja ja myös sen, miten hänen lempiruokansa oikein tehdään. Painan keinot mieleeni siksi, että minäkin oppisin sen tekemään ja voisin joskus tarjoilla sen vaikka suoraan sänkyyn tai työpäivän päätteeksi yllätyksenä. Minun mieheni leipoo kanssani, ja yhdessä annamme pisteet tuotoksille asteikolla 9-10. Me katsellaan reseptejä ja pohditaan, mitä olisi kiva koittaa ensi kerralla. Välillä meidän täytyy järjestää pieniä kestejä ystäville, koska ei millään jakseta kahdestaan syödä kaikkea sitä hyvää, mitä me leivomme ja kokkaamme.

Minun mieheni haluaa tehdä ja harrastaa minun kanssani. Yhdessä me käymme kirjastossa katselemassa ja selaamassa kirjoja, lainaamme paljon muttemme koskaan muista niitä lukea. Me käymme ulkona muuten vain, me kulutamme viimeiset kolikot teehetkeen kivassa kahvilassa, ja silloin kun pitäisi siivota tai tehdä jotain tärkeää, minun mieheni ja minä otamme siveltimet käteen ja alamme maalaamaan, vaikkei kumpikaan oikeastaan osaa. Me yritämme rakentaa jostain vanhasta jotain uutta, mutta valitettavasti aina mielikuvat eivät kohtaa lopputuloksen kanssa. Mutta se ei meitä haittaa, me yritämme joskus uudestaan. Mutta ei me oikeasti yritetä, me unohdetaan se ja seuraavaksi yritetään jotain muuta.

Minun mieheni pitää eläimistä. Minun mieheni arvostaa muutakin elämää kuin omaansa, ja hän haluaa auttaa. Minun mieheni on empaattinen, huolehtivainen. Noh, ei liian huolehtivainen, koska mihin minä muuten purkaisin kaiken Muumimamma-energiani? Minun mieheni syö karkkia kanssani, mutta aina välillä piilottaa loput etten söisi liikaa. Minulla on tapana syödä liikaa karkkia, vaikka tiedän ettei pitäisi. Minun mieheni auttaa minua. Minun mieheni ei punnitse ruokiaan koska tietää, että se stressaa ja ahdistaa minua. Minun mieheni voi hyvin ja auttaa minuakin voimaan hyvin.

Minun mieheni viihtyy ulkona ja metsässä, kiipeillen, kavuten, kävellen ja juosten. Minun mieheni pukee ulkovaatteet ja nappaa minut kädestä mukaansa. Me yhdessä kuljetaan metsässä ja kuunnellaan ympäröivää elämää. Me katsellaan matoja ja muurahaisia, me säikähdetään hämähäkkejä ja juostaan niitä karkuun vaikka ne roikkuvat seitissään meidän takissa kiinni. Minun mieheni loikkii perässäni kiviä pitkin veden yli pienelle saarelle, vaikka vähän huolestuukin, että riittääkö minun tasapainoni. Kyllä se riittää, vaikka olenkin aika kömpelö. Jos kaadun, minun mieheni tulee viereeni auttamaan minut ylös, hän taluttaa minut kotiin muttei koskaan sano minähän sanoin että noin käy.

Minun mieheni pitää minusta tällaisena kuin olen, ja hänen mielestään kaikki oudot piirteeni ovat herttaisia. Minun mieheni ei suutu jos tiuskin nälkäisenä, minun mieheni halaa minua kun pyydän anteeksi tiuskimistani nälkäisenä. Minun mieheni liittyy joskus mukaan, kun laulan suihkussa. Minun miestäni ei haittaa se, etten aina jaksa viedä tavaroita paikoilleen, vaan piilotan ne sohvan alle. Minun mieheni nauraa kun kysyy missä kameran laturi on ja minä vastaan se on sohvatyynyjen välissä koska piti nopeasti siivota. Minun mieheni ei sano mitään kun rämpytän tuhatta eri nappia tietokoneen jäätyessä. Minun mieheni ymmärtää, minun mieheni rakastaa, minun mieheni arvostaa, minun mieheni kunnioittaa, minun mieheni on rehellinen. Ja vaikken ole häntä vielä tavannutkaan, minä rakastan häntä jo nyt.

ikuisuusongelma - paino

Kuten otsikkokin kertoo, täällä ollaan taas blogin alkulähteillä ja samalla ikuisuusongelman äärellä. Paino. Kilot. Läskit. Massa. Pinta-ala. Salakavalasti kiloja on hiipinyt takaisin parin vuoden takaisesti tähänastisesta huippukunnosta, ja se harmittaa. Haluaisin pystyä lupaamaan itselleni, että todellakin olen elämäni kunnossa esimerkiksi jouluna. Totuus on kuitenkin se, että olen aloittanut "laihdutuskuurin" useammin kuin olen avannut suklaalevyn kääreistään. Päätös kestää pisimmillään pari viikkoa, lyhyimmillään aamupäivän; sitten töissä on tarjolla jotain ihanaa leivosta tai kaupassa nami vaan hypähti koriin tai kaveri tarjoaa ruokaa... Ja niin vain on vahva päätös murtunut ja kuopattu, unohdettu ja peitelty karkkipapereiden sekaan.

Jos totta puhutaan, niin enhän minä oikeasti halua laihduttaa. Minä haluan laihtua ja olla tiukassa kunnossa, mutta en halua laihduttaa. En halua sitoutua mihinkään kalorimäärään, en halua lähteä lenkille kun sataa eikä muutenkaan huvita, en halua kieltäytyä herkuista kun kaikki muutkin niitä syövät, en halua mennä portaita vaan mieluummin hissillä... Ja silti haluaisin olla laihempi. Minulla oli se palava motivaatio ja into pari vuotta sitten, mutta pikkuhiljaa se laantui ja tämän vaikean kevään jälkeen siitä ei ole jäljellä enää yhtään mitään. Muutama kuukausi sitten en syönyt pariin viikkoon kuin murto-osan siitä, mikä minun olisi pitänyt syödä päivässä, sitten ruoka alkoikin maistua ja noh... Sen kyllä huomaa. On aika surullista huomata, että parin vuoden takainen rankka työ on suurimmaksi osaksi kadonnut, ja ne vähäisetkin vatsalihasten rippeet ovat hautautuneet turvallisesti pehmusteidensa alle. Toki näytän eriltä kuin vaikka lukiossa, ja liikunta on antanut tietyt raamit ja ryhdikkyyden, mutta kilot... Noh, tällä hetkellä painan kuusi kiloa enemmän kuin painoin alimmillani. Painan kolme kiloa enemmän kuin keskimääräinen painoni on ollut viimeisen vuoden, mutta silti. Se tuntuu ainakin kymmeneltä kilolta ellei enemmältäkin, enkä liiottele yhtään.

Koska tämä vuosi on alkanut niin kurjasti, olisi mukavaa kääntää tämä loppuvuosi menestykseksi, ja samalla antaa itselleni lahja; saavutettu tavoite. En edes muista milloin olisin viimeksi painanut 60kg, luultavasti joskus 140cm pitkänä ala-asteikäisenä. Lukion laihdutusspurtista lähtien olen unelmoinut, että vaaka joskus näyttäisi niitä kahta numeroa, kuusi ja nolla. Alle pari vuotta sitten olin todella lähellä, kun alin paino oli muistaakseni 62,3kg. Sitten jotain tapahtui, olin kai tyytyväinen tulokseen ja päätin höllätä hieman.

Huono ruokavalio ja liikunnan vähentyminen ja yksipuolistuminen ovat muuttaneet lihaksen ja rasvan suhdetta, ja siksi tuo "vähäinen" kuuden kilon painonnousu näkyy todella selvästi. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, etteivät edes vaatteet sitä peitä! Siispä olen jälleen pohtinut itseni kanssa seuraamuksia. Miksi laihduttaminen tuntui niin helpolta silloin? Paino vain putosi ja lenkkikengät kiisivät aamuasfaltilla. Yksi syy on ehdottomasti se, että olin joko työtön tai tein vajaata työviikkoa, mikä jätti moninkertaisesti enemmän aikaa liikunnalle ja kokkaamiselle. Nyt herään, puuhaan tunnin verran omiani ja lähden joko bussilla tai pyörällä töihin, teen töitä koko päivän jalkeillani, poljen tai kuljen bussilla kotiin, otan nälkäisenä suuhuni ensimmäisen asian mitä jääkaapista näen.. Ja sitten onkin jo nukkumaanmenoaika! Edes vapaapäiviä en jaksa hyödyntää samalla tavalla kuin pari vuotta sitten, vaan ne kuluvat kotona lekotellessa.

Vaikka rakastan helppoa elämää, helppoja ja nopeita ratkaisuja, nautintoa ja herkuttelua, vihaan tätä oloa kun tuntuu tukalalta omassa kehossa. Itsekseni olen tyytyväinen itseeni enkä mieti koko ajan miltä näytän, mutta muiden seurassa epävarmuus ja sen ruma sisko, kateus, nousevat pintaan. Mielessäni huudan kauniille, laihoille, sporttisille naisille ja tuhahdan niille, jotka jäätelön sijaan hörppivät vettä tai bussissa istumisen sijaan reippaasti kävelevät määränpäähänsä. Totuus on, että minäkin olin sellainen, mutta se ihminen kai kerran mukavuudenhaluisuuttaan päätti pitää lepopäivän, joka venyi kahdeksi päiväksi, joka venyi viikoksi, josta pikkuhiljaa muotoutui arki ja entinen normaali aktiivinen päivä olikin enää poikkeustapaus josta sai palkita jollain hyvällä.

Motivaatio on laskenut viimeisen yli puolen vuoden aikana entisestään, kun paino on jostain syystä jumittanut. Muistan joskus ennen joulua "dietanneeni" oikein terveellisesti ja oppikirjan mukaan muutaman viikon, ja paino ei pudonnut grammaakaan; päinvastoin, taisi jopa nousta. Noita ja hieman lyhyempiä kokeiluja on ollut syksyn ja talven aikana, ja kaikki ovat olleet tuloksettomia. Masentaa, kun ei tiedä mitä tekee väärin. Jos syö tosi vähän, paino ei liiku. Jos syö tarkalleen juuri oikean määrän kaloreita, paino ei liiku. Jos "bulkkaa", paino ei liiku.

Syö vähemmän, liiku enemmän. Miten niin yksinkertaisesta asiasta saa näin vaikean?

I told to myself: What the f*ck!?

Bongasin yhtenä päivänä rautatieaseman seinältä julisteen, jossa mainostettiin Semaforissa järjestettäviä Tredun päättäjäisjuhlia. Esiintyjinä Ruudolf ja Musta Barbaari (kenet ottaisin mielelläni aviomieheksi, OTA YHTEYTTÄ), joten superinnoissani odotin tuota tapahtumaa. Eilen se sitten oli, enkä oikeastaan vieläkään ymmärrä mitä tapahtui...

Ostettiin Veeran kanssa liput oikein ennakkoon. Meille sanottiin, että puolenyön aikaan esiintyjät aloittavat, joten kävimme Artturissa istuskelemassa. Ennen kahtatoista lähdettiin valumaan Semaforiin, ja paikan päällä tilattiin vedet. Vesi maksoi euron, mikä on mielestäni aivan törkeän hintaista ellei kyseessä ole monen litran kannu. Odoteltiin, odoteltiin, odoteltiin, ihmeteltiin tökkivää musiikkia ja kauhisteltiin paikan juoppolallin tanssiliikkeitä. Kello oli yksi, kun viimein savu alkoi nousta ja lavalle kuulutettiin esiintyjä...... tanssija. Tredun juhlissa kun oltiin, odotin jotain ysiluokkalaisen hiphop-esitystä, mutta silmäni sulivatkin ulos naamasta kun näin, mikä meitä odotti. Tavisnainen asteli viekoittelevasti alusvaatteissaan lavalle ja aloitti, noh, "eroottisen" "tanssinsa". En voinut tuijottaa esitystä häpeämättä ja toistelin Veeralle järkyttyneenä tapahtuuko tää oikeesti?

Nainen siinä hieroskeli itseään ja pyllisteli jokaiseen ilmansuuntaan, samalla kun vähensi jo vähäistä vaatetustaan entisestään. Mulle oli hyvin epäselvää, kuinka olin päätynyt Barbaarin lihaksien miettimisestä tilanteeseen, jossa muutaman metrin päässä heiluivat tuntemattoman nuoren naisen ulkosynnyttimet? Siinä vaiheessa kun kylän juoppo pääsi lavalle ilmeisesti sylitanssiin, poistuimme Veeran kanssa pahoinvointiin vedoten taka-alalle.

Kun pahin oli ohi, Ruudolf astui lavalle hieman ennen puolta kahta, eikä Barbaaria edelleenkään näkynyt missään. Viimein ymmärsimme luovuttaa ja lähdimme kalpeina kohti Unionia. Suolaisen hinnan maksettuamme (kiitos veera) pääsimme viimein normaaliin paikkaan, hyvään fiilikseen ja letkeän tanssin pariin. Myöhemmin itse Musta Barbaari saapui paikalle seurueineen, ja voin nyt todeta, että mies oli vielä kuumempi livenä kuin kuvissa. :---) (seriously, ota yhteyttä.) Se ei kuitenkaan ollut illan kohokohta, vaan Unionin meno ylipäätään vei voiton tuossa kummallisessa illassa. Sisäänpääsy ja narikka ovat nelinkertaiset verrattuna Bricksiin, mutta ehkäpä täytyy hankkia pari tanssikeikkaa Semaforissa jotta tienaa sisäänpääsyn hinnan. Oli nimittäin vakava haastaja Bricksille! Unionissa nähdään ensi viikonloppuna :-)

Muuten nämä päivät ovat kuluneet lämpimissä merkeissä, lenkkipolulla, töissä, kaupungilla ja puhelin kourassa. Iho punoittaa ihan kiitettävästi ja rajojakin on jo hankittu, kuten kollaasin kuvasta näkyy! Muutama päivä enää työssäoppimista jäljellä, ja pian pääseekin ihan palkkatöihin! Huimaa!